Heti Sannan hautajaisista tulon jälkeen on kirjoitettava päällimmäiset ajatukset. Koska Jumala ei tee virheitä, on Sannan kuolemalla joku salattu tarkoitus. Tuota salattua vain arvuuttelemme.
Sannan elämän esimerkki tuli esille monissa puheenvuoroissa. Pitikö hänet ottaa pois, että hänen elämänsä esimerkki ehyestä antautumisesta Jumalalle, lähimmäsistä välittäminen ja kaikkien lahjojen likoon paneminen evankeliumin vuoksi voisi puhua meille.
"Nyt näen miten upea tytär minulla oli", sanoi Pena. "Vasta nyt tajuan millainen sisko minulla oli, miten tärkeä hän oli minulle", pohti Vesku-veli.
Hannu-puoliso sanoi eläneensä 10 elämänsä onnellisinta vuotta Sannan kanssa. Hän oli syvästi kiitollinen elämän hyvistä vuosista.
Uuden näkökulman Sannan kotiinpääsyyn sain myös siinä, kun joku sanoi, että nyt Sanna on esirukoilijana Isän luona. Hän tietää yhtä ja toista, mitä hänen läheisensä tarvitsevat tai mitä KK työ tarvitsee ja voi olla ikäänkuin puolesta puhujana. Puhutaanhan paljon pyhien esirukouksista.
Sanna oli King´s Kidsien perus ihminen, lapsesta saakka mukana ollut ja koko KK:n Suomen historian ajan mukana ollut. Koko ajan hän palveli aina vain laajemmissa tehtävissä. Hänkö oli joutilain lähtemään. Ehkä Sannan lähtö näytti meille, että yksi työmies puuttuu. Ja sitä katsellessa huomaamme, että itseasiassa monta puuttuu. Monta sellaista, kjoita Jumala on kutsunut, mutta jotka eivät ole vastanneet.

Nokian kirkko oli täysi. Albnonin Adagion soidessa 8 miestä kantoi Sannan arkun. Voi sitä itkun määrää. Kenenkään ei tarvinnut hävetä itkuaan. Kukkia tuli pitkänä jonona. Harva pystyi lukemaan tekstinsä. Liikutus nielaisi puhumisen. Muistotilaisuudessa Piiraisten KK-koulukaveri totesi, että Sanna jakoi elämässään kukkia; rohkaisun, rakkauden, kiinnostuksen, kuuntelun yms kukkia. Nyt hän sai kukat takaisin.

Sanna saateltiin kirkosta ulos Ylipään Markun soittaessa uruilla "Kuningas, ainoa valtias...." Hän sanoi heti Sannan kuoltua tienneensä, että tuosta tulee sur/ylistysmarssi Sannan hautajaisiin.

Mietin paljon, sitä, miten 6-vuotias Mikaela ja 3 vuotias Vilja kokevat hautajaiset ja äidin hautaan laskemisen. Vilja oli kerran sanonut, että äiti meni taivaaseen, mutta tulee takaisin. Siihen Mikaela oli vihaisena huutanut"Ei äigti tule koskaan takaisin". Riita olisi ollut valmis, ellei Sannan kummi, Kaija olisi ehdottanut piilosilla leikkimistä.

Haudalla oli tosi koskettava kohta kun Hannu meni tyttöjen kanssa heittämään kukkia hautaa arkun päälle. Mikaela vilkutti haudan raunalla hautaan päin ja sanoi:"Hei, hei äiti...hei, hei". Nyyhkytysten kohahdus kuului saattoväen keskuudessa. Tuo lapsi tietää, että äiti ei tule takaisin.
Lapset olivat lapsen viattomuudella mukana hautajaisissa, välillä leikkien, kulkien, tanssien ja tutkien.

Hautajaisissa oli vahva Jumalan perheväen saattojuhlan tuntu. Taivas oli lähellä. Kiitollisuus ja kaipaus kulkivat rinta rinnan, Muistojuhlaa sävytti kiitollisuus ja taivaallisen ylistyksen esimaku. Monet tanssit kertoivat Jumalan ihmeellisyydestä. Ne olivat kuin aavistusta siitä, millaiset juhlat kerran tulee olemaan kotona perillä.

Vain merkkihenkilöille pidetään siunaustilaisuus kirkossa. Vain merkkihenkilöitten hautajaiset pitää siirtää isompiin tiloihin, että kaikki mahtuisivat. Sanna oli merkittävä henkilö. Tavallinen ihminen voi olla merkittävä henkilö, kun hän antautuu kulkemaan Jumalan suunnittelemaa tietä.

Sanna on perillä. Huone Isän kodissa oli tullut valmiiksi. Päivien luku tuli täyteen. Tehtävä tuli tehtyä. Jumalan ihminen puhuu vielä kuoltuaankin. Sanna tekee sitä edelleen.

Siunatkoon ja lohduttakoon kaiken lohdutuksen Jumala läheisiä, joitten sydämestä repäistiin kappale Sannan mukana. tehköön Jumala heidät uudellen ehjäksi.

Nämä hautajaiset olivat kruunajaisjuhla. Kuninkaan lapsen kotiinpääsyn juhla.

Liitänpä tähän tekstin ABC-lehdestä. Syksyllä pyysivät haastatella minua ja jotain tytärtä erikseen. helsingissä asuvat eivät olleet halukkaita. Sini sanoi, ettei ole julkisuuden henkilö ja Satu epäröi syntyisikö julkaisukelpoista tekstiä. Kummankin kanssa meillä sukeutui oikein hyvät keskustelut lapsuudesta ja lapsuuden kokemuksista. Niitä voi vielä jatkaa, kun pää on aukaistu.

Kun tuota juttua varten etsin kuvia Suvista ja minusta, jouduin hämmästymään miten vähän meistä on yhdessä kuvia. Yleensä minä olen ollut kameran takana, siksikin niitä on vähän. tai sitten kuvissa on useampia perheenjäseniä. Liitän kuvat, jotka lehdellekin lähetin. Onneksi löytyi jokunen syksyllä lentokentältä otettu.

Juttu oli otsikoitu ehkä harhaanjohtavalla painopisteellä. Arto sanoi, etten ole pullantuoksuinen äiti perinteisessä mielessä.
.............................................................
Pullantuoksuinen äiti ja
rohkea tytär


Saara Kinnusen ja Suvin suhde on läheinen, vaikka toinen on Vaasassa ja toinen Naimibiassa. Äiti ja tytär jakavat rukousaiheita keskenään.


Saara Kinnunen:
Suvin itku synnytyslaitoksella oli pieni ja varovainen. ”Tätä lasta pitää suojella”, ajattelin silloin. Suvi onkin luonteeltaan varovainen ja hientotunteinen. Hän vaistoaa tilanteet tarkkaan.

Jo pienestä Suvi oli yllättäjä ja ilahduttaja. Hän hääräsi mielellään keittiössä. Kerran kun jokin ryhmä kokoontui meillä kotona, Suvi paistoi yllätykseksi meille kaikille lettuja. Kasvimaan kitkentäpuuhiin Suvi toi mehua ja keksejä. Hän ei niinkään halunnut ahkeroida juurikasvien kimpussa. Kotitöissä hän mukavuudenhaluisena. halusi usein mennä siitä, ”missä aita on matalin”.

Suvin lapsuudessa meillä ei ollut televisiota. Lapsemme keksivät itse luovia roolileikkejä ja kaikenlaista muuta.
Meillä oli naapuriperheen kanssa jouluperinteenä aatonaaton joulusauna vuorovuosina meillä tai heillä. Kerran Suvi halusi tuona iltana esittää näytelmän, jossa oli monta roolia. Hän itse näytteli kaikki eri roolit !


Naapurustossamme toimivassa seurakunnan pyhäkoulussa vanhimmat lapsemme kävivät rippikouluikään saakka. Olin kaikkiaan kaksitoista vuotta kotiäitinä, tein vain joitakin keikkoja kodin ulkopuolelle. Ajattelin, että kotonaolemiseni ei voi koskaan olla Jumalan tahdon vastaista, sehän on jo luomisjärjestyksenkin mukaista. Lasten kasvattaminen vaatii aikaa ja vaivannäköä eikä lapsia voi kasvattaa laumana. Kun on monta lasta, jokaisen kohdalla pitää pysähtyä eri asioitten kanssa.


Suvi oli 7-vuotias, kun hän kerran istuessani nojatuolissa asetti kädet päälleni ja sanoi ”Herra siunaa äitiä”. Lähtiessäni pitämään luentoa hän jo lapsena on toivottanut minulle siunausta. Olen saanut kulkea lasteni esirukousten saattelemana.


Murrosiässä Suvilla oli persoonallinen tapa irrottautua vanhemmistaan. Kerran pyhäkoulun joulujuhlaan mennessämme hänellä oli päässään peruukki, jossa oli erilaisia koristuksia. Hän provosoi sitä, että sanoisin, ”et sinä voi tuommoisena sinne lähteä”. Hän halusi että meitä nolottaisi kulkea hänen kanssaan. Koulussa välitunnilla hän joskus kulki pelkillä sukilla. Siitä opettajakin sitten otti minuun yhteyttä.


Suvin kasvuun liittyi sekä surua että iloa. Surua aiheutti se, että Suvi oli epärehellinen. Näin milloin hän ei puhunut totta. Joskus ajattelin, että nyt se on mennyt ohi ja sitten se taas jostain pilkahti esiin. Valehteleminen on vaikeimpia poiskitkettäviä asioita, koska siitä helposti tulee tottumus. Kerran eräässä rukoustilanteessa teini-ikäiset tytöt rukoilivat pyynnöstäni tämän asian puolesta. Jonkin ajan kuluttua huomasin sen korjaantuneen. Olen saanut huomata, että Suvista on tullut mitä rehellisin ihminen. Hän haluaa tehdä oikein, vaikka kukaan ei kontrolloi. Hän uskaltaa seistä oikean asian puolesta, vaikka enemmistö olisikin toista mieltä. Hänellä on rohkeutta olla erilainen. Vanhempina tarvitsemme monissa asioissa Jumalan apua. Meidän inhimilliset voimavaramme helposti loppuvat.


Suvin kanssa taistelin myös huoneen siivouksesta. En tahtonut ymmärtää, että miten sellaisessa sekasotkussa joku saattoi elää. Vähitellen opin panemaan hänen huoneensa oven kiinni. Murrosiässä Suvi oli koulussa alisuoriutuja eikä lukion alussakaan koulunkäynti kovasti häntä innostanut. Mutta vaihto-oppilasvuonna Amerikassa hän ymmärsi, että ponnistelemalla saavutetaan tuloksia. Sen jälkeen hänen koulunkäyntinsä parani ja hän selviytyi hyvin ylioppilaskirjoituksissa.


King´s Kids-toiminnassa Suvi sisäisti esimerkkinä olemisen nuoremmilleen. Miehensä kanssa he halusivat olla myös seurusteluaikana esimerkkinä ja kysyä Jumalan tahtoa elämälleen. .


Jos minä olen ollut perinteinen, pullantuoksuinen äiti, Suvi ajattelee, että kaupasta saa valmista.
Opettajana Suvi on määrätietoinen ja luja. Ihailen häntä myös omien lastensa kasvattajana. Hän on herkkä lapsen tarpeille ja asettaa rajoja ja antaa rakkautta.


Iloitsen Suvin aidosta ja vilpittömästä uskosta. Iloisten myös siitä, että he vastasivat lähetyskutsuun myöntävästi.


Suvi:
Lapsuuteni oli aktiivinen, rauhallinen ja onnellinen. Olen vanhempieni viidestä lapsesta toiseksi vanhin. Muistan äitini punainen essu päällä leipomassa tai helteellä kitkemässä kasvimaata.


Asuimme Vaasassa ja kesät mökillä Vöyrillä. Erityisesti kesämökillä opin paljon hyviä taitoja elämää varten, vaikka hommat tuntuivatkin usein rasittavilta. Meille oli annettu kokonainen ulkorakennus leikkimökiksi ja sinne olisi tehnyt arkipuuhista mieli. Teimme leikkimökkiin hotellin, pankin, kaupan ja pizzerian. Parasta olivat sadepäivät, sillä silloin saimme usein vain leikkiä tai paistaa lettuja.


Äiti oli tasapuolinen, vastuullinen, välittävä ja tarkka niin hyvässä kuin pahassa. Hän oli jo aika tunnettu nuoruudessani, mutta perheessämme sitä ei korostettu. Elimme tavallisesta elämää. Välillä huomasimme, että Saara oli kirjoittanut uuden kirjan, mutta siitä ei tehty kotona suurta numeroa. Itse en kokenut painetta olla jonkinlainen, koska olen Saaran tytär.


Meillä oli paljon sääntöjä, mutta saimme myös vapautta iän mukaan. Rajat ovat rakkautta, vaikka yhden jos toisen kerran sain lyödä päätäni seinään kun vanhemmat pysyivät antamassaan säännössä, vaikka kuinka olisin koettanut kiertää sen. Nuorena pidin täysin epäreiluna esimerkiksi sitä, että seurusteluaikana piti tulla kotiin viikonloppuisin viimeistään kello yksi yöllä. Nyt ymmärrän tuon, silloin en ollenkaan. Muistan itkeneeni nykyisen mieheni kainalossa elämän epäoikeudenmukaisuutta kun vanhempani ovat niin epäreiluja.

Murrosiässä otin pesäeroa vanhempiini parhaimman ystäväni kanssa. Olimme kilttejä, mutta teimme salaa monenlaisia tempaukisa. Hiukseni olivat välillä lilat, punaiset tai ruskeat. Onneksi äitini oli ohjannut minut ennen murrosikää King´s Kids-toimintaan, josta pidin kovasti. Kohokohtia olivat aktiot, joihin sain joka kesä osallistua. Uskoisin, että juuri tuo elämäntapa piti minut pois huonoilta teiltä ja suojeli monelta. Kapinoin sääntöjä, kotitöitä ja kaikkea mahdollista vastaan ihan vain siksi, että olin murrosiässä.


Ristiriitoja selviteltiin puhumalla. Äiti käytti usein sanontaa ”niin kauan kun asutte saman katon alla kanssamme, niin meidän säännöillä mennään”. Ja niin mentiin. Toki keskustelu oli avointa, mutta jotkut asiat vain olivat ja pysyivät.


Äitini on vahva nainen. Murrosiässä en saanut tai edes hakenut mallia kotoa. Talon täytti kolme pienempää sisarusta ja äidillänikin riitti tekemistä. Koen olleeni onnekas, koska olen saanut ehjän lapsuuden. Lapsena en sitä tosin tajunnut. Odotin kuin kuuta nousevaa sitä päivää kun lähden opiskelemaan ja muutan pois kotoa lukion jälkeen. Ennen naimisiinmenoa pohdimme naisena olemisen rooleja. Ihailen äitini kärsivällisyyttä olla kotiäitinä pitkään, ruoanlaittotaitoja kotipuutarhan antimista, jämäkkyyttä seisoa Raamatun mukaisten mielipiteiden takana ja vieraanvaraisuutta.


Parasta suhteesamme on rukous. Tiedän, että äitini on rukoillut 30 vuoden ajan puolestani. Nyt jaamme rukousaiheita. Äiti on myös yksi luottorukoilijamme kun tarvitsemme täällä Afrikassa rukoustukea. .


Saaran kirjat ovat hyviä, mutta luulen tietäväni monet kasvatusperiaatteet lukemattakin. Olenhan kuitenkin ollut yksi kirjojen “koekaniini” ja ihan hyväksi olen tullut.

Kasvatusasioista voin aina kysyä suoraan äidiltä.
Puhumme mistä vain. Äiti antaa minun olla äiti omassa perheessäni, eikä puutu perheemme asioihin, vaikka olisi eri mieltä jostakin. Siitä hatunnosto hänelle! Hänen kasvatustyönsä minun kohdalla alkaa olla päätöksessä, nyt on minun vuoroni omien lasteni kanssa.


Saara Kinnunen, 59
Toimii perheneuvojana Vaasan Suomalaisessa seurakunnassa
Kirjoittanut useita kirjoja
Naimisissa Arto Kinnusen kanssa, viisi lasta, 2 lastenlasta
Suvi, 31
Kansainvälisen koulutuksen maisteri, luokanopettaja, rehtori.
Toimii Suomen Lähetysseuran lähettina Namibiassa, osa-aikaisena kotiäitinä ja -kouluhallinnon kehittäjänä
Naimisissa Jannen kanssa, kaksi lasta
...................................................

Kyllä tuo Suvin teksti on sen tasoinen, että liikutuin kyyneliin, kun sen luin. Äitinä ei koskaan tunne olevansa onnistunut niinkuin olisi halunnut. Siksi tuntuu erityisen hyvältä saada joskus palautetta.

Olen kyllä onnellinen kaikista lapsistani. niin erilaisista. oman tiensä kulkijoista. Tai Jumalan tien kyselijöistä ja kulkijoista. Siunatkoon heitä kaikkivaltias Jumala edelleen.

Viimeisiä ohjelmoimattomia päiviä. Vielä ensi viikko "lomaa" ja sitten perjantaista lähtein suunniteltua ohjelmaa: Jyväskylä. Kiponniemi, Rajalta-rajalle hiihto, Tallinnassa Kahden kauppa-kirjan julkistaminen, Venetzia 5 päivää, Turku ja sitten viikko matkaan valmistautumista, jossa pari Tv-nauhoitusta, naisverkon ilta meillä ja naisten iltapäivä Helluntai seurakunnassa. Onneksi kirjoitukset on kirjoitettu. Huomaan, että minulle on tosi tärkeää, että keskeneräiset jutut on tehty loppuun.

Olen pyrkinyt kuluttamaan mahdollismman vähän. Onhan päivärahani 4,68 € /vrk viitneä päivänä viikossa. Ihminen tulee vähällä toimeen. uutta ei tarvitse hankkia, kuun vanhaa voi tuunata. Pakastinta voi tyhjentää ja kokkisotaperiaatteella kehitellä syötävää. Leipääkin olen taas paistanut.

Tänään olin onnellinen kun saimme loppuun autotallin siivousprojektin. Peräkärrylllinen jätepaperia ja peräkärryllinen tavaraa kaatopaikalle. Mökille siirtyy vielä tavaraa. Nyt sopii taas jonkun muuttotavarat odottamaan uutta sijoituspaikkaa. Mielessä kutina, että joku voi sitä tarvita.

Eilinen oli upea hiihto päivä. Odottelimme aurinkoista päivää tehdäksemme pitkän hiihtoretken. Kiersimme Pilvilammen, kävimme Pilvimajalla ja Skatilassa, Aurinko ja Kivijärven laavulla.

Aurinkolaavulla pysähdyimme tulien äärelle ja joimme kuumaa mehua ja söimme eväät.
Aurinko paistoi ihanasti ja laavulla olevat totesivat, että laavulla on oikea nimi. Olisi kutkuttanut kertoa, että meidän tytöt ovat nimen keksineet ja sillä nimellä voittivat nimenkeksintäkilpailun. No, en tällä kertaa kertonut, monille olen sen kyllä sanonut.

Matkaa lähemmäs 40 km. Totesin, että hiihto oli viimeinen tänä keväänä noissa maisemissa. Nyt minun on vaihdettava lepo- ja voimien keruu asentoon. Enkä muutaman kerran voin vielä käydä 10 km hiihtämässä, mutta siihen tarkoitukseen Ristinummen pururata on riittävän hyvä.

Uskallanko jo uskoa, että Rajalta-rajalle hiihto olisi mahdollinen - ainakin yrittää. Mitäpä siitä, vaikka joitain osuuksia menisinkin väsyneitten bussilla. Odotan matkaa kovasti innostuneena.

Joku aika sitten luin sisarieni kirjeet minulle, kun olin mennyt opiskelemaan. Niitäkin oli paksu nippu. Muistikuvat 40 vuoden takaa alkoivat elää. Sisareni olivat kaksi vuotta lukiossa kun olin opiekselmassa, siksi kirjeet välittivät aitoja kuvia heidän elämästään.
Kirjeissä tuli elävästi esiin, mitkä asiat tuolloin olivat tärkeitä. Ioisimpina uutisina kerrottiin, ketkä olivat tulleet uskoon ja aina pyydettiin rukoilemaan uusien Jumlaan lasten puolesta. Koulussamme oli tuolloin herätystä ja muutaman vuoden saimme iloita sen hedelmästä.
Puolenkymmentä vuotta aikaisemmin olin minä ja yksi kaverisni tuleet uskoon ja siitä alkoi pikku hiljaa Jumalan löytämisen polku monilla muillakin. nsimmäisenä vuonna meitä oli puolenkymmentä ja saimme osakse,mme tosi paljon naurua ja pilkkaa. Itsekin olimme varmaan taitamattomia. Olimme rohkeita todistamaan ja kirjoittelimme kirjeitä luokkatovereille, joille tunsimme kehotusta kirjoittaa. Rukoilimme paljon.
Olin lukion ensimmäisellä kun herätykset alkoivat. Muistan kun kevättalvella ruokatunnin rukouspiirissä saattoi olla 40. Monet noitten aikojen nuorista uskovista on edelleen Tiellä.
Siskot kertovat teinikillan kokoontumisista ja hengellisestä toiminnasta, joka jatkui vahvana, vaikka meistä 6 lähti yhtäaikaa opiskelmaan. Jumalan työ jatkuu silloin kun se on hänen työtään.
Toinen tärkeänä toistuva teema oli musiikki. Miten lienemmekään me sisaret löytäneet klassisen musiikin, jota rakastimme. Mummo osti meille radion ja siitä kuuntelimme konsertteja. Ostimme Katso-lehden, jotta voimme katsoa, milloin tulee hyvää musiikkia. Siinä kerrotiin konserttien sisältö. Lehdistä alleviivasimme hvyät kappaleet ja yritimme arvioida, milloin radio on aukaistava, jotta ehdimme kuulla kappaleen.
Tytöt säestivät aamuhartauksissa. Kotiviikonlopuista he kertovat, että halusivat soittaa ja soittaa. Aikaa soittotunteihin ei enää viimeisellä viikolla ollut. Monta nvuotta kävimme Parikkalan kirkkoherran luona soittotunneilla eikä hän ottanut mitään korvausta. Mikä arvokas pääoma.
Kirjeitä lukiessa hämmästyin, mitne paljon siskot kaipasivat minua:"Tule käymään/Olisi niin paljon juteltavaa." Kirjeiden lukeminen oli parantava kokemus. Elin edelleen uskomuksesta, että minusta ei kukaan ajattele hyvää, varsinkaan kotiväki. Olinhan syntynyt niin hankalaan saumaan itseni kannalta. Tosin minua odotettiin kahdeksan vuotta ja taatusti syntymästäni iloittiin, mutta jouduin liian pian pois keksipisteen paikalta kun vuoden , kuukauden ja 11 päivän jälkeen syntyivät kaksoset.
Siskot tulivat kahden vuoden kuluttua Helsinkiin. Kesäisin kirjoittelimme edelleen. Välistä olin minä Ruotsissa töissä ja joskus olivat he. Vain kuukauden verran taisi meille sattua yhteistä aikaa siellä.
Sitä nyt jälkeenpäin suren, että perhe-elämän vaiheessa niin vähän olemme olleet yhteyksissä. Juhlissa olemme käyneet mihin suinkin olemme päässet tai mihin on kutsuttu. Matkoillani on ollut mukava piipahtaa ja toisen sisaren kanssa on tehty yhteisiä matkoja myös äidin luo. Äidin voinnin huononemisen myötä yhteyksiä on ollut enemmän myös veljien kanssa. Omille lapsille toivoisin läheisempää perhe ja sisarusyhteyttä. Sellainen se näyttää olevan tällä hetkellä.
Kuitenkin kirjeitä lukiessa tuli kovin kiitollinen mieli siitä, että minulla on ollut siskot ja heidän kanssaan olen elänyt tiivistä yhteistä elämää. Ehkä meillä on vielä aikaa jäljellä,

Voi äiti pieni

Olen lukenut paksun nipun kirjeitä, joita äiti on kirjottanut minulle ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien. Ensimmäsinä vuosina tuli pari kirjettä kuukaudessa. Hämmästelin, että minulle lähetettiin ruokapaketti joka toinen viikko. Viiden kilon paketti tuli linja-autoasemalle. Joskus siinä oli mukana syksyn viimeisiä astereita tai kevään sinivuokkoja. Leipää, kakkua, pullaa, kalakukkoa, laatikoita... marjoja, omenia, mikä sattui olemaan vuodenaika.

Kirjeissä toistui useampi teema: tietysti kodin ajankohtaisista töistä kerrottiin, hannun ja Kirstin tekemisistä, kankaisen kutomisista,lasten kuulumisista, vieraista, jotka olivat käyneet, kylän synstymäpäivistä, kuolleista ja naimisiin menneistä.

Äiti seurasi Uusi Tie lehdestä Helsingin hengellsiä tapahtumia, erityisesti opiskelijoille suunnattuja. Hän sanoi rukoilevansa niiden puolesta. Hän oli ilahtunut, kun kerroin, että olin ollut jossain niistä. Koskettavaa on jälkeenpäivnkin ajatella, että yksi pieni äiti Vuoriniemen syrjäkylällä rukoilee Yliopiston aktioviikon puolesta. Jos kerroin, jostain projektista tai tehtävästä, jossa olin mukana, sain olla varma, että uskollinen esirukoilija läytyy itä-Suomesta.

Ilmeisesti olen kertonut myös suuremmista tenteistä, kun hän niistäkin kirjoittaa ja kyselee. Sanoi kerrankin aamutiskin aikaan muistaneensa, että minulla oli suuri tentti ja tiskattuaan hän meni aittaan rukoilemaan tenttini puolesta.

Kirjeissä hän aina kiittelee kovasti minun kirjeistäni. Joskus hän toteaa, että minulla on varmaan ollut paljon lukuja, kun kirjettä sai niin kauan aikaa odottaa. Hän sanoi, että kotipuolessa mielenkiinnolla seurataan minun elämääni ja usein hän saa lukea kirjeen ääneen tuvassa, että muutkin kuulevat, mitä suureen pääkaupunkiin kuuluu. Näin ainakin alussa.

Kirjeitä lukiessa tajusin, miten paljon äiti meitä lapsia ikävöi. monesti hän mainitsee, ettei Heikiltä ole tullut kirjettä aikoihin... Kun Eeva ja Rakel olivat lähteneet Helsinkiin, hän kaipaa meitä paljon. Hän pyytelee käymään ja on tosi ilahtunut, kun joku käy kotona. Nyt tajuan itse, että kävin liian vähän. Äiti olisi tarvinnut useammin. Minulla itselläni oli eräänlainen ristiriita kotiinmenon suhteen. Kun talo tuli Hannun nimiin, se ei ollut enää minun kotini, vaan Hannun perheen koti, vaikka äiti asuikin siellä syytingillä.

Itse muistan ikävöineeni Hannun lapsia. Olin heihin kovasti kiintynyt. Sain myös heiltä kirjeitä ja piirustuksia. Äitiä en kyllä ikävöinyt, eihän meillä mitenkään läheiset välit olleet. Luulen, että oppikouluaikana Parikkalassa asuminen vei meitä kauemmaksi toisistamme. Jokapäiviäisten asioiden jakaminen oli mahdotonta ja viikon lopulla arkiasiat olivat jo vanhentuneita.

Näin kirjeisrä asioita, joita en ehkä ole huomannut niitä aikanaan lukiessa. Minulla on ollut aina tunne, että äiti ei ole kiitellyt aikä arvostanut minua (meitä lapsia), mutta nyt huomaan, että hän monessa kohdin toteaa, että olemme eteviä ja taitavia ja että olemme osanneet kehittää lahjojamme. Aina hän antaa kunnian Jumalalle ja toteaa, etä Jumala on siunannut elämäämme.

Huomaan myös, että hän ihaili sitä, että minulla oli monenlaisia sivuharrastuksia opiskelun ohella. Välillä hän kehotti pitämään lomaa, etten liikaa väsyisi. Kuitenkin hän oli iloinen, että käytin/mme lahjojamme ja taitojamme Jumalan valtakunnan hyväksi.

Olin ostanut ensimmäisenä syksynä kirjoituskoneen. Olin unelmoinut sitä jo ylioppilalahjaksi, mutta ei siihen ollut varaa. Millähän rahoilla sen pystyin ostamaan, en tiedä. Äiti oli siitä iloinen ja sanoi siunanneensa koneen, että voisin silläkin palvella Jumalan valtakuntaa.

Kyllä Jumalan palveleminen oli äidin elämässä numero yksi. Siihen palvelutyöhön hän meitä evästi, ei käskenyt mitenkään, mutta rukoili ja iloitsi, jos olimme jossakin ollet mukana.

Muutaman kerran äiti kävi meidän luonamme Helsingissä. Niistä ei minulla ole paljonkaan muistikuvia. Kuitenkin hän iloitsi, että sai nähdä, missä olimme ja millaisra oli elämämme. Olin siis kaksi vuotta ensin yksin opiskelemassa ennenkuin Eeva ja Rakel tulivat.

Kun valmistuin, kirjeet harvenevat. Ilmeisesti aloimme soitella. Jossain kirjeessä oli maininta, että Rakel oli kertonut minun ostaneet puhelimen ja että se oli kovin kallis. Muutama kirje oli 1980-luvulta. Silloin käsiala oli hapuilevaa. Kerran hän sanoi, että päättivät Antin kanssa yhdessä kirjoittaa kirjeen ja että Antti oli erityisen innostunut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna kadun sitä, että en käynyt enempää hänen luonaan. Varmaan soitteleminenkin harveni ja harveni, kun perhe kasvoi. Tunnistan kyllä, että otin tietoisesti etäisyyttä. Ehkä joku alitajuinen ajatus kulki tähän suuntaan:"Kun et ole ollut läheinen silloin kun olin lapsi - en minäkään ole nyt läheinen." En vain tajunnut, että äiti oli sellainen äiti kuin hän omista lähtökohdistaan käsin pystyi olemaan. Olimme hänelle tärkeitä ja hänen ajatuksensa olivat päivittäin meidän lasten luona. En sitä riittävästi tiennyt.

Siitä olen onnellinen, että kävin hänen luonaan usein, kun hän oli muuttanut Punkaharjulle. 90-vuotisjuhla saatiin pidettyä. Silloin hänen katseessaan oli vielä tuiketta.
Jo siihen aikaan hän alkoi olla samoja asioita toistava ja hätääntynyt. Syksyllä tutkimuksissa todettiin, että Altsheimer oli jo edennyt pitkälle.Dementiakodin aikaan pyrin käymään kerran kuukaudessa. Huomaamattani olin selvittänyt suhteeni äitiin. Mitä pienemmäksi ja hauraammaksi hän tuli, sitä rakkammaksi hän tuli samalla. Alussa pystyimme puhumaan paljon.
Minulla oli joskus kirjoituskone mukana ja puhutin häntä vanhoista muistoista. Niistä tein Äitini tarinan, sellaisena kuin sen tiedän. Sen halusivat myös Toivola-kotiin voidakseen paremmin ymmärtää äitiä, kun tietävät hänen taustaansa.

Päiväkirjani tietää kertoa hänen liukumisestaan pois. Parin viimeisen vuoden aikana en ollut varma tunsiko hän minu käydessäni. "Kukas sinä olet?" hän saattoi kysyä. "Saara", sanoin. "Minullakin on ollut sen niminen tyttö", hän totesi. "Minä olen sinuntyttösi Saara ", "Vai niin". En teidä, merkitsivätkö nuo käynnit enää hänelle. Olin siis myöhässä. Hän olisi kaivannut minua 35 vuotta sitten. Niinkuin minäkin lapsiani.

Nyt oli hyvää aikaa pysähtyä äidin kirjeiden äärelle. Ehkä liian myöhään. Äiti pieni. Elit yksinäisen elämän, niinkuin pappi siunauspuheessaan sanoi. Me meen sitä huomanneet. 50 lesken vuotta. Sinulla oli muutamia hyviä ystäviä. Heid'n luonaan vierailit ja he kävivät sinun luonasi. Aina mainitset, että rukoilitte yhdessä. jaoitte omia huolianne, mutta kannoitte ne vahvempiin käsiin

Monessa asiassa olen halunnut olla erilainen kuin sinä. Yhä enemmän huomaan elämässäsi kuitenkin asioita, jotka kelpaavat esimerkiksi ja joista haluan oppia!

Konsertissa ja konsertin jälkeen

Kuin nauha, virtasivat muistojen kuvat neljänkymmen vuoden takaa torstai-iltana kaupunginorkesterin konsertissa. Olin huomannut, että ohjelmistossa on Mendelssohnin vilukonsertto. Se oli yksi suosikeistasi opiskeluaikana. Lienen kuullut sen ensi kertaa jonkun vilukilpailun finaalissa. Ostin levyn ja sitä kuuntelin ja kuuntelin. Toisella puolella on Brucknerin Viulukonsertto ja sitäkin kuuntelin paljon.
Kaivoin esille vanhan vinyylilevyn ja kuuntlein ennen konserttia. Tosin siinä kuului iloinen nuotion rätinä, kuten Arto sanoi, mutta mitäpä tuosta.

Istuin etupenkissä, mikä kohtalon oikku. Kerran olen istunut siinä kolmen tai neljän lapseni kanssa. ERäs tuttu ihmetteli, kuinka olen uskaltanut ottaa lapsia konserttiin. En ollut hetkeäkään epäillyt etteivätkö he osaisi käyttäytyä. Ensimmäinen penkki tarjosi seurattavaa. Jouni (alle kouluikäinen) ryhtyi käsillään kapellimestariski. Bachin Brandenburgilaisia konserttoja taisi olla ohjelmistossa.

No nyt minulla oli oiva mahdollisuus seurata soittajia. Viulukonserton ajaksi nauliuduin solitiin. Kappale oli edelleen yhtä koskettava, tunteita liikuttava, kyyneliin asti vaikuttava kuin ensi kerran kuultuna. Mikä ihana lahja tuo musiikki. Minkä arvostuksen ansaitsevat muusikot, jotka ovat nähneet opiskelun ja harjoittelun vaivan!!!!

Päätöskappaleena oli Haydnin Jäähyväissinfonia. Sen aikana ajattelin sannaa ja hänen perhettään. Miten sopiva kappale tälle surun viikolle. Kappale päättyy dramaattisesti. Orkesteri soittaa pimennetystä salissa. viimeisen osan aikana yksi soittaja toisensa jälkeen sammuttaa nuorrivalonsa ja poistuu hiljaa näyttämöltä. Viimeisenä jääkonserrtimestari ja yksi soittaja. "Näin meidänkin elämämme päättyy. Yksi toisensa jälkeen poistuu kun työ on tehty."

Oliko Sannan työ tehty? Se on vaikea uskoa. Kirjoitin Sannan face-book seinälle (Sanna Piirainen im Memorian) mm:
Sinä Sanna olit monipuolisesti lahjakas ihminen; viulu, laulu, musiikki, tanssi, opetustaito, johtamisen taito, kokoamisen taito, sosiaaliset taidot, sielunhoitajan taito, rohkaisemisen kyky, innostajan taito, koreografioiden tekemisen taito - ja kaikki nuo taidot sinä annoit Jumalan käyttöön. Jumala sai jalostaa ne palvelemaan niin monia.
Sinussa ja perheessäsi näkyivät KKn periaatteet kauneimmillaan käytännössä. Kuolemasi jätti ison aukon. Haluaako Jumala puhua meille elämäsi esimerkin kautta ehyestä antautumisesta Jumalalle? Näyttääkö hän meille näin vahvasti, että yksi puuttuu rivistä ja tarvitaan lisää Jumalalle antautuneita ihmisiä? Haluaako Jumala sanoa, että hänen työkentällään on monta tyhjää paikkaa, johon hän tarvitsee meitä jäljellejääneitä.?

Toinen innostava kokemus on viimeiseltä vuorokaudelta. Meillä kokoontui taas IAn kuudesluokkalisten mini leri. Tällä kertaa nimenä oli TI09 (tulevat isot 09). Säde ja Kati tekivät jo viime vuonna hienon työn, miettivät alustusten aiheet ja tehtävät tytöille. Nyt saimme käyttää samoja pohjia.

Minileirin tavoitteena on ryhmäytyminen, josta tulee olemaan hyötyä kun he siirtyvät isoihin. Ja ryhmäytymistä tarvitaan, että he kuutosen jälkeen tulevat isoihin. Tuossa vaiheessa lasten uskonelämä ja sitoutuminen on taitekohdassa. He tarvitsevat tukea ja identiteetin vahvistmista. Opeaa, että saamme siinä olla mukan.


Kävelin yhden tytön kanssa ja oli hauska jutella. Hän kyseli, olinko hyvä koulussa ja monia muita juttuja. Kun kyselin hänen tulevaisuuden haaveistaan, Hän sanoi aikovansa perustaa bändin neljän kaverin kanssa. Sillä hän elää. Voi lapsikullat - niin totta näyttää olevan monen unelma tulla kuuluisaksi tai julkkikseksi.

Tytöt olivat ihanan avoimia, kun kysymyksillä pääsi heidän aaltopituudelleen. Mielellämme olemme heitä saattelemassa kasvun tiellä. Syksyllä tapaamme uudelleen, jos Jumala suo. Siihen asti kannamme heitä rukouksissa Jumalan varjelukseen ja johdatukseen.

Olen myös tosi onnellinen, että yhdessä Säteen kanssa voimme tehdä jotain tällaista. Hän nuorenpana (Katin kanssa) on lähempänä tyttöjen ikää ja minä edustan sitten jotain muuta. Meidän on helppo tehdä yhteistyötä. Ihailen Säteen tarmoa, johtamiskykyä ja kontkatikykyä samon kuin hänen ja Katin hengellistä viisautta. Huomaan luottavani häneen ja kyllä hommat hoituu. Kiitos hyvä Jumala tuostakin ihanasta lapsesta ja työyhteydestä hänen kanssaan.

Murheen päivä

Eilen tuli viesti, että Sanna ystävämme, kahden pienen lapsen äiti oli TAYKsissa ja viimeiset hetket olivat käsillä. Mitään ei ollut tehtävissä, ellei ihmettä tapahdu. Sitten viesti, että verenpaine hiukan laskenut. Sydämen lyönti 140. Pieni toivo. Tänä aamuna viesti. "Sanna otetiiin eilen illalla taivaan kotiin oltuaan viikonlopun teho-osastolla bakteerin aiheuttaman verenmyrkytyksen takia."
Lyhyt taistelu ja kaikki oli ohi. Mataran Penan lyhyt sähköpostivieti: "Olemme murheen murtamia. Sanna pääsi taivaan kotiin ennen meitä..."

Mikä järisyttävä muistutus elämän arvaamattomuudesta. Yhä vahvemmin on kaikkiin suunnitelmiin lisättävä, jos Jumala suo. Tai niinkuin vanhat sanoivat: Jos Herra suo ja me elämme. Lähetimme vanhemmille kukat ja tekstin: Itkemme kanssanne. Jumalan tiet ovat joskus käsittämättömiä.

Tänään voi olla vain sanattomana ja huokailla taivaallista lohdutusta Hannulle, lapsille ja vanhemmille. Esirukousviestit ja suruviesti on vuorokaudessa kulkenut ympäri maan. KK työllä on paljon ystäviä. Varmaan kaikki olemme yhtä mykistyneitä.
Kiitos ja kunnia Jumalalle jokaisesta elinpäivästä. Kiitos jokaisen läheisen elinpäivistä. "Herra opeta meitä käyttämään päivämme oikein."

Sunnuntai ilta

Perjantaina sain olla osa kutsumustani, joka sydämeeni laskeutui jo monta vuosikymmentä sitten. Kun luin Tiituksen kirjeessä (2:3-5) Paavalin ohjeita vanhoille naisille, heräsi sydämessäni toive, että voisin vuosien myötä kasvaa ja kypsyä sellaiseksi vanhhaksi naiseksi, joka voi nuorempia ohjata. Kun nyt olen lähes 60, ajattelen, että olen vanhan nainen. Ensimmäinen kutsu tänä vuonna oli nuorten naisten ilta Turussa. Koolla parikymmentä opiskelijaa ja puhuimme äidin ja isän merkityksestä tytön kasvulle naiseksi. Tuntui kuin kaikki näkökohdat olivat heille uutta. Jotkut kertoivat avoimesti joitain välähdyksiä elämästään. Saatoin jakaa myös omakohtaisia kokemuksia ja toivon niiden konkretisoineen sitä, mitä puhuin.

Yksi tyttö herätti kysymyksen, jota en ole koskaan ajatellut:"Kun kijroitat kirjoja, lukevatko lapsesi niitä ja mitä he sanovat niistä? Minä en kestäisi, jos meidän isä tai äiti kirjoittaisi kirjan niin meitä koskettavasta aiheesta kuin kasvatus" Sanoin kysyväni lapsilta. Tähän asti kukaan ei ole ollut kirjoittamista vastaan. Pinempänä sanoivat, että mun on maksettava 5 mk jokaisesta heistä kertovasta esimerkistä. Yleensä kysyin ennen painatusta, saako kyseisiä esimerkkejä kertoa. Mitään kovin paljastavaa ja leimaavaa en ole kertonut. jouni joskus sanoi, että hänet runnistaa teksteistä kun kirjoitan "Meidän poikamme". Muista saatoin sanoa "Eräs lapsistamme..."

Oli hyvä rukoilla kaikkien läsnäolevien puolesta. Tapani on kirjoittaa istumajärjestys heti esittelykierroksella, jotta voin käyttää keskustelussa. Nyt siitä oli hyötyä rukoushetkessä.
Pari tyttöä kutsui minut heidän kolhoosiinsa yöksi, että aamulla olisin lähellä asemaa, kun jatkoin matkaa jo puoli kahdeksan.

Illalla muuten tietokoneeni ei käynnistynyt ja ruutu ilmoitti jostain vakavasta vaivasta. Eipä siinä muuta voinut kuin rukoilla, että tekstit eivät tuhoutuisi ja vielä sitä, että kone käynnistyis aamulla., Ja Praise the Lord, kun junassa yritin avata konetta, se toimi. Matkoilla olen saanut kirjoitettua hyvin MLL:n tekstejä.

Lauantai-iltapäivällä oli kasvattajien iltapäivä Vantaalla. Siellä oli vähän väkeä, vaikka ilma oli suttuinen eikä siis houkutellut ulkoilemaan. Pystyimme pitämään vuorovaikutteisen tilaisuuden ja sisällönkin muutin esittelykierroksen jälkeen. Osallistujilla kaikilla oli murrosikäisiä lapsia - jollakin isompia kaikki. Ajattelin, että parhaiten palvelee, kun käsittelemme murroikäisten kysymyksiä. Toisena otsikkona oli Perhe ja lapsen hengellinen elämä.

Mietin, onko kasvatusluentojen aika ohi. Olen valmis siihen. Jotain muuta voi tulla tilalle - tai ei mitään - mikä vain on Jumalan suunnitelmissa. Rukoilen, että saisin vain sellaisia pyyntöjä, jotka ovat linjassa Jumalan suunnitelman kanssa.

Tämä sunnuntaipäivä olikin sitten erilainen päivä. Lähdin Botnia-Vasan hiihtoon Vöyrille. Menen sinne Sutisen Pekan ja Peltolan Tapion kanssa. Pekka oli voidellut sukseni eikä ne kyllä koskaan ole luistaneet niin hyvin. Ja pitivätkin sen lisäksi. Monilla oli ongelmia jäätymisen kanssa ja myös lipsumisen, mutta minut auttoi maaliin se, että suksi oli hyvässä kunnossa. Siinä se 53 km taittui enkä ollut edes pulikuollut kun tulin Norvallaan.

Nyt kotona saunan jälkeen ja takkatulen ääressä on ihanan raukea, mutta jollain tavalla kuitenkin energinen olo. Huolto oli matkalla hyvä. Noin 8 km välein sai tankata. Urheilujuomaa en usklatanut ottaa kun sitä en ole kokeillut, mutta mustikkakeitto teki kauppansa, samoin loppumatkasta leipä, rusinat ja suolakurkku. Aikaismemin olin tankannut banaanilastuilla. Minulla kun noita valmentajia oli useampia.

Pekan ja Tapion kanssa oli hauska mennä kun heillä riitti huumoria ja nyt ymmärrän, miksi tuollaiset massatapahtumat voivat olla joillekin tosi hoitavia ja innostavia. Oli hyvä kun oli kokeneet hiihtäjät sanomassa, mitä pitää tehdä; nyt hakemaan numerolaput, nyt vessaan, nyt takit autoon, nyt suksia kokeilemaan.....Kiitos vain hyvät miehet varrattomasta avusta. Lupasin, etten uhkaa heidän sijoitustaan, vaikka he parastaan panivat minua neuvoessa ja suksia huoltaessa.

Maaliin pääsin omaa vauhtiani. Suksien päällä sain olla melkein kuusi tuntia. Minun oli muistutettava itselleni, ettein yrittäisi pysyä jonkun lujavauhtisemman perässä, vaan menisin itselleni sopivasti. No eihän se mikään sunnuntaihiihtovauhti ollut, töitä kyllä tein, mutta yritin välttää hengästymisen ja hikeen hiihtämisen. Koko matkan satoi lunta ja välillä tuuli, joten ilma ei ollut mikään lomailma, mutta ei se hiihtoa haitannut. Olen oikein tyytyväinen päivääni.

Runebergin päivänä 2009
Verkkaisuuden ylistys

Kuluneen kuukauden aikana olen muistanut häivähdyksenomaisesti joitain lapsuuteni päiviä. Lomapäivä koulusta keskellä talvea. Otan sukset ja hiihtelen jonkun vanhan perhetuttavan luo tai äiti on lähettänyt toimittamaan asian jollekin puhelittomalle yhstävälle. Kiire ei ole mihinkään. Aikaa käytettävissä vaikka koko päivä. Eikä valmiita latuja tarvita, jonkun reen jalasten jäljissä voi hyvin hiihtää.

Tai sitten kuva arkipäivästä kotona vanhassa tuvassa. Senkin täytyy olla lomapäivä ja talvella. Kesästä ei verkkaisuuden kuvia nouse. Mummo kehrää tai leikkaa matponkuteita, äiti tekee ruokaa tai neuloo. Joku naapurin emäntä saattaa piipahtaa. Puhutaan käsityöstä. Tai lähden Hannun tai Heikin kanssa hakemaan hevosella heiniä Hiissuolta tai jostain etäänpänä olevasta ladosta. Hevonen löntystelee verkkaisesti. Minun tehtäväni on polkea heinäkuormaa, että siihen mahtuu enemmän navetanvintille vietävää.

Sen jälkeen en ole varmaan verkkaisuutta tavoittanutkaan. Lukio ja opiskeluaikana lomillakin oli tunne, että pitäisi lukea. Aikuisen elämä on pitänyt huolen, että aina on jotain keskeneräistä.

Nyt olen voinut rauhassa aamulla kysyä. "Mitäs tänään?" Tänään ajelimme Vähänkyrön kautta mökille hakemaan puukuormaa. Takka- ja saunapuut alkavat loppua. Minä olen ollut innokas kaakeliuunin lämmittäjä. Istun sohvalla, luen tai kirjoitan ja poltan uunia. Ajellessamme pysähtyneitten Merikaarron ja Vähäkyrön maaliasmaisemien läpi, tavoitin jotain lapsuuden verkkaisuuden tunnelmasta. Ihmisiä ei näkynyt. Tuntui kuin aikaa olisi, paljon aikaa. Mihinkään ei kiire.

Opettelenkohan verkkaisuuden elämänviisautta tämän vuoden aikana. Afrikassa siihen on totuttava. Ehkä saan sitä selkäytimen tasolle myös. Luonnollistakin, sillä iän myötä voimat vähenevät ja kirehtämällä voi kuluttaa voimansa loppuun.

Ehkä vapaa vuoteni on juuri oikeaan aikaan. Monena aamuna ajattelen, miten jaksaisinkaan lähteä töihin. Sitä ajatusta en ajatellut työssäoloaikanani. Kaikella on aikansa. Hyvä Jumala toi hiljaisesti ja vähän kerrassaan mieleeni ajatusta vuorotteluvapaasta ja järjesti monia palasia paikalleen. Nyt olen täysin hyvillä mielin vapaana. Avoimena sille, mitä uudet päivät tuovat.

Sunnuntain mietteitä

Tänään sain vakuutella itselleni, että saan kaikin mokomin nauttia elämästä, pelkästä olemisesta tai mieluisasta tekemisestä.

olimme kirkon jälkeen hiihtämässä Pilvilammella. Sieltä palaillessa ajttelin, että vau, koko pitkä ilta vielä edessä eikä mitään ohjelmaa. Kukaan ei odota, kukaan ei tarvitse. Tuntui jopa oudolta lähteä miettimään, mitä haluaisin tuolta pitkältä illalta. Sauna, syöminen - onneksi oli valmista porkkanakeittoa ja uuniomenia - takkatuli, musiikkia ja nyt Sailan musiikkia. Tunturimessu löytyi, Puhdasta kultaa-levy taisi lähteä Säteen mukana.

Oudolta tuntuu ajatus, että huomennakin on ohjelmaton päivä. No hiihtoa kyllä mutta ei kuulema enää pitkiä lenkkejä. Sutisen Pekka sanoi, että viimeinen viikko ennen pitkää hiihtoa pitää olla vain sellaista herkistelyä ja kotivaation kasvattelua. Ensi pyhäksi olen nimittäin ilmoittautunut Botnia-Vasa hiihtoon (53 km) Vöyrille. Vuorokaudessa on 24 tuntia, joten siihen mahtuu monenlaista kun nukkumisen 7-8 h otetaan pois. Nyt on aika kysyä; Mitä minä haluan? Tuo kysymys pitää sisällään sen, että olen avoin sille mitä Jumala haluaa. Välillä hän selvästi sanoo; Mitä sinä haluat, lapseni. Siihen sinulla on lupa. Iloitsen siitä, että sinä levähdät, kuuntelet itseäsi, nautit minun antamastani elämästä. tarvitsen sinua levänneenä."

Meillä kun ei ole TV:tä, sen katsominen ei vie yhtään aikaa. Siitäkin vapautuu aikaa. Harvoin edes netistä katsomme mitään. Nyt tosin olemme seuranneet kuuden suomalaisen Santiago deCompostellan vaellusta kerran viikossa. Muutaman kerran viikossa Arto tuo jonkun filmin ja niitä katsomme, jos ne sattuvat olemaan meidän makuumme.

Tämän päivän tekstissä opetuslapset olivat myrskyssä. olivat jättäneet Jeesuksen rannalle. jeesu lie ollut kiinni jonkun ihmisen murheissa. Eivät malttaneet odottaa. tunnistin oman hätäisyyteni heissä. Tulen levottomaksi kun joku viivyttlee ja minulle sopiva aikataulu viivästyy. Mitä kaikkea jää pois matkasta, kun lähden odottamatta.

Hädän hetkellä Jeesus tuli ja tyyynnytti myrskyn. Ei nuhdellut eikä moittinut, vaikka olisi ollut aihetta. Puhuja muistutti; "Parasta ottaa Jeesus mukaan jokaiselle matkalle!" WWJD pitäisi olla kysymyksenä jatkuvasti. "Tule kanssani Herra Jeesus" tai paremminkin eilistä Jari Frimanin puhetta siteeraten; Jeesus sanoo. "Seuraa minua". Tuolle kehotukselle haluan olla herkistynyt päivittäin.