Vapunaatto 2009-04-30
Kylläpä ttuntuu kaukaiselta ajatella, että Suomessa valmistaudutaan vapun viettoon. Me olemme majoittuneena Lähetyksen Oniipan vierastaloon. Pihalla vartioi naispoliisi pyssynsä kanssa. Mikä täällä on ollessa, kun rosvojakaan ei tarvitse pelätä. Tuntuu upealta kun saa avata ikkunat ja raikas illan viileys tulvii sisään kuuman päivän jälkeen.

Tulimme Hankeloitten kanssa Workshopista tänne heidän asuinseuduilleen, joka on samalla kirkon keskuspaikka myöskin. Kiva huomenna tutustua ympäristöön, joka on ollut Rakel-siskon perheen kotipaikka reilut puolenkymmentä vuotta. Olen monasti täällä Ambomaalla ajtellut heitä ja heidän olemistaan täällä 70-80-luvulla. Nyt tajuan, miten vähän tiesin heidän olemisestaan täällä. Toki kirjeitä tuli, mutta käsitykseni heidän elinoloistaan ja elämästään oli tosi hatara. Oma elämä oli silloin tiivistä pikkulapsiperheen elämää. Nyt saan onneksi paikata tuota aukkoa. Haluan kulkea samoja teitä ja etsiä heidän kotinsa ja loppumatkasta Swakopmundissa saamme nähdä lasten koulun.
Erityisesti kun lauletaan, ajattelen, että näitä samoja lauluja Kaartojen perhe on laulanut. Kumpa voisin tähän blogiin välittää jotain workshopin lauluista. Kun koolla oli kolmisenkymmentä pappia, jotka kaikki ovat vahvaäänisiä laulajia ja tekevät sen äänissä, niin huomaan liikuttuvani joka kerta. Voiko jotain niin tajuttoman vahvan kaunista olla olemassa. Kuinka kauan joku kuoro saa hioa lauluaan, ja sittenkin voi säröt jäädä jäljelle. Kun tiedustelin, opettelevatko ihmiset muita ääniä niin sain vastauksen, että eivät. He vain laulavat. Mutta vaikka minä laulaisin melodiasta poikkeavaa ääntä, se ei soisi, sen tiedän. Joku ihmeellinen Jumalan antama laulun lahja tällä kansalla on.

Hankeloitten aamuhiljentyminen oli upea. Heidän aiheensa oli ”Marriage is as driving a car”. Se oli osuva allegoria ja ihmise tinnostuivat siitä ja se sai hyvän palautteen. Ja laulua taas täysiäänisesti lisäksi. Hankeloilta kysyttiin, miten he ovat onnistuneet säilyttämään onnellisen ja toimivan avioliiton, kun he näyttävät niin onnellisilta. He vastasivat että ”we are blessed wih¨th many problems” ja kertoivat, että 7 avioliittovuoden jälkeen he olivat lähellä eroa. Sitten he tapasivat muita pareja, joilla oli samoja ongelmia ja alkoivat selvitellä elämäänsä. Tuo heidän kertomuskensa tuli useaan otteeseen esille kurssilla ja vielä palautteessa sanottiin, että se rohkaisi omien ongelmien keskellä näkemään tovoa.

Oman osuuteni aloin aamulla toteamalla, että on mahtavaa kun saamma aloittaa aamun ”gloryfying the Lord`s name” Ja kerroin että Suomessa tähän aikaan vuodesta pitää ylistää Herran nimeä pidempi aika päivästä kuin Namibiassa. Muistutin heitä Psalmin kohdasta, jossa sanotaan: Auringon noususta sen laskuun olkoon Herran nimi ylistetty!” Sitten kerroin pohjois-Suomen pitkästä päivästä tähän aikaan ja valoisista öistä kesäaikaan. Asia herätti paljon ihmetystä. Kun kerroin, että kesällä koko yö on valoisa vaikka aurinko ei paistakaan esim. kotiseudullani, he ihmettelivät, kuin voi nukkua, kun ei ole pimeä. Sanoin, että kun panee silmät kiinni niin tulee pimeä!! Viel’ä ruokapöydässäkin ihmeteltiina asiaa. Hämmensin vielä mieliä sanomalla, että pohjoisessa joulukuussa valoisaa on noin 4 tuntia päivässä!!!

Sitten Justiina, suomessa opiskellut diakoni kertoi suomen kylmästä talvesta ja liukkaudesta ja hämmästyytti ihmisiä kertomalla, että järvet jäätyvät ja ihmiset voivat kävellä järven päällä ja jää on kuin lasi. Sitten hän kuvaili epäonnistuneita hiihtoyrityksiään!!!

Kuku Aunen oli vaikea uskoa, että minä ja Rakel olemme sisaruksia. Hän oli Onandjokuen sairaalassa lehtorina eli sielunhoitajana silloin kun meme Rakel oli siellä hammaslääkärinä. Aune on erittäin arvostettu täällä edelleen. Hän on valloittava, syvällinen persoona, oikein lähdeihminen monien mielestä. Pidän paljon namibialaisten tavasta puhutella ihmisä kuku/meme/tate arvonimellä.

Eilen juttelin erään pastorin kanssa hänen perheestään. Hän kertoi, että isovanhemmat asuvat ehidän pihapiirissään. Hän ei voinut käsittää suomalaisten vanhusten taloja. "Isovanhemmat ovat siunaus perheelle. Heidän viisauttaa ja elämäntyötään me arvostamme". Tuo on asia, josta olen samaa mieltä ja kärsin itsekin kovasti tilanteesta, että äiti oli yksin ja ainakin me tytöt kaukana. Todellisuudessa hänkään ei halunnut olla kenenkään luona - mutta silti jotain luonnollisuuden vastaista tuossa oli. Arvostan paljon Margitin elämäntapaa omien vanhempiensa lähellä.

Myös tämä päivä workshopissa oli innostava. Kiitos esirukoilijat. Palautteessa toivottiiin lisää. Niissä kerrotiiin, että osallistujat olivat saaneet eväitä myös oman elämänsä kasvukipuihin. Joku oli helpottunut, kun hän tajusi, että perheongelmat ovat raamatullisia, eli että rtun perheitten elämässä poli vakavia ongelmia. Hämmästyksekseni sekä kirjallisissa palautteissa että suullisesti tänä aamuna monet kertoivat iahstuneensa skaala-kysdymyskiin. Joku oli käyttänyt niitä suhteessa itseensä ja eräällä oli ollut keskustelu jonkun parin kanssa eilen ja hän oli käyttänyt noita kysymyksiä ja riemastui, miten hyvin ne toimivat. Ja voi miten me eilen väänsimme niitä rautalangasta. Onneksi he eivät luovuttaneet, vaikka minä jo sitä ehdotin. Sanoin, että jos kysymykset tuntuvat oudoilta, älkää välittäkö, antaa olla. Käyttäkää sellaisia kysymyksiä, mitkä tuntuvat omilta. Kuitenkin he halusivat selvittää jutun aj sitten he alkoivat omalla kielellään opettaa tosiaan.

Lopuksi meillä oli ehtoollishetki, jonka toimitti nuori pappi, josta toivotaan perhetyöhön työntekijää. Hänelle on jo stipendi ajateltuna ja hän saisi opiskella Etelä-Afrikassa. Ja voi taas sitä laulua.

Tullessa kävimme hedelmäkaupassa ja joimme juhlakahvit. Kylläpä kahvi maistuikin hyvältä porkkanaleivoksen kanssa. Eipä leivoksia ja pullaa (tai karkkia) ole täällä tullut syödyksi pääsiäisen kakkua lukuunottamatta. Siksikin nautinto oli sitäkin suurempi. Löysimme myös afrikkaisten vaatteiden kaupasta sopivan kankaan, josta voi tehdä vaikka mekon, jonka voi sujauttaa päälleen kuin aamutakin. Löytyisiköhän Säteen koneesta aplikointitikkauksia, joilla eksotiikkaa voi lisätä.

Kävimme täällä Lähetyksen kirjastossa ja otin kasan kirjoja Nkurenguruun. Erityisesti etsin Kavangon lähetyksestä kertovia kirjoja. Löysin.

Keskiviikko 29-4.09

Tämä asema on erittäin laaja paikka. Tässä on koulutusrakennuksia, majoitusta, kappelia, ruokalaa, partitytöille kuuluvat kaksi rivitaloa, lähistöllä on koulu ja asuntola, kirkko ja siinäkin pihapiirissä muita rakennuksia. Me asumme vallan viehättävässä pyöreässä, olkikattoisessa ”savimajassa”. Sementistähän on tehty, varmaan piispan tai muun Kukun majapaikaksi tarkoitettu. Kuuma täällä on vaikka koko ajan pyörii tuuletin. Nukuin katkonaisesti. Illalla olin pitkään virkeä, mikä on täällä harvinaista. Ehkä ajatukset pyörivät workshopissa. Kulunut päivä oli ollut niin uusi ja innostava kokemus.

Aamulla kävelimme ennen aamiaista. Tulvavedet ovat muodostaneet tämän alueen ympärille järven. Paksuja puita jaksan jatkuvasti ihmetellä. Jos ne voisivat ertoa.

Hankeloitten kanssa on upea työskennellä, He ovan täällä kirkon Family ministryn palveluksessa eli kehittävät sitä. Heidän kanssaan teen demonstraatioita, kun haluan havainnoida esim takaisinkerrontaa tai skaalakysymyksiä. Heille suon sen ilon, että he saaavat nauttia muiden pitämästä koultuksesta kun he itse pitävät paljon kursseja.

Tänään oli mielenkiintoinen sessio, kun yritin oepttaa skaalakysymysten käyttöä. Minusta nuo kysymysket ovat erittäin virkistäviä. Peruskysymykset voivat olla: Jos sinun pitäisi antaa numero suhteestanne tällä hetkeelä, mikä se olisi? Skaala 1-10. Mikä se on ollut parhaimmillaan? Entä huonoimmillaan? Minkä numeron toivot voivasi antaa, jotta voisit olla tyytyväinen? Entä mikä on pienin askel påarempaan suuntaan – jos voisit antaa ½ numeroa paremman, mikä olisi silloin eri tavalla?

Olin tehnyt demonstraationkin kysymysten avulla Jussin kanssa. Muutama osallistuja sanoi, että he eivät ymmärrä koko juttua. Sitten sitä pähkäiltiin. Sitten tein uuden demonstraation tateJeremian kanssa. Hän hiffasi kokemuksen kautta, mistä oli kysymys. Vaikka annoin hänelle kuvitteellisen ongelman, hänessä tapahtui selvä muutos kysymysten aikana. Viimeisessä kysymyksessä kysyin, mitä hän voisi tehdä eritavalla, tehdäkseen oman osuutensa, että tilanne paranisi ½ numeron verran. Hän oli aikaisemmin sanonut, että jos hänen vaimonsa muuttuisi, niin sitten voisi antaa paremman numeron.

No sitten Jeremia selitti ndongaksi muille mistä on kysymys ja siitä tuli pitkä keskustelu heidän omalla kielellään. Marja hoksasi konkretisoida skaalaa eli numerita portailla. Minkä numeroisella portaalla olette nyt. Millä olette olleet, kun teillä on ollut paras vaihe jne? Silloin alkoi osallistujille valjeta. Opimme sen, että kuvitteellinen ajattelu numeroilla oli liian käsittämätöntä. Olen oikein hyvilläni, että menetelmäni sisältämät kysymykset ovat konkreettisia.

Tänään teimme kaksi isoa harjoitusta. Counseler, pariskunta ja tarkkailijat, oli roolijako. Ihmiset tekivät innostuneesti. Yleiskeskustelussa tulee yleensä paljon kysymyksiä ja hyviä kommentteja.

Ihmettelen itse miten innostunut jaksoin olla koko päivän. Sessiot alkoivat klo 9 ja päättyivät klo 19. En edes turhautunut, vaikka jouduimme pysähtymään tosi pitkäksi aikaa skaalakysymyksiin. Olinhan yrittänyt parhaan taitoni mukaan selostaa, mistä on kysymys ja näyttänyt demonstraatiot. Harjoitusten johtaminen ja moneen kertaan selostaminen ”Meme Saara, please, would you repeat”. Hyvin jaksoin eikä kielikään mennyt solmuun. Joku sanoi jopa, että hän ajatteli, että äidinkieleni on englanti eivätkä ihmiset meinaa uskoa, että en ole luonnoinut aikaisemmin englanniksi. Kiitos vaihto-oppilaiden, jotka ovat vahvistaneet kielitaitoa. Ja esirukousten. Tänään sain kaksi viestiä, että edirukous kurssin puoelsta jatkuu.

Afrikkalainen aikakäsitys hämmästyttää. Ihmiset valuvat sessioihin miten sattuu, Puhelin soi, ja siihen mennään vastaamaan... Me suomalaiset ja yksi opettaja on paikalla täsmällisesti. Tämä vain on kulttuurikysymys ja siihen ei kannata turhautua.

Tiistai 28.4.09

Ongwedivassa. Tänne lähdimme auringon nousun jälkeen. Ajoimme 400 km vaihtelevakuntoisia teitä. Siis Janne, Annika, Marku , Arto ja minä. Arton kanssa jäimme tänne kirkon koulutuskeskukseen ja muut jatkoivat ensin Oniipaan asioimaan ja yöksi ja kahdeksi yöksi Etoshalle.

Tapasimme melkein ensi töiksemme suomalaisia talkoolaisia. Kirkon tyttöpartiotyön aloittajan ja kehittäjän Raija Salmen ja Jurvasen pariskunnan. Raija on ollut jo 16-vuotta eläkkeellä ja jälleen hän tuli auttamaan kun pyydettiin, kun partiotyö on vaikeuksiassa vastuulisten henklöiden sairastuttua (Victoria – Rakel tuntee). Siellä he kunnostivat partiotoimistoa ja asuntoja, jotka olivat päässeet rappeutumaan-

Kurssille oli tullut kolmsenkymmentä aktiivista kirkon työntekijää. Voi miten nautin jälleen moniäänisestä kauniin puhtaasta laulusta. Käytin aikaa kurssilaisiin tutustumsieen. Jokainen sai kertoa, miten he ovat perheongelmien kanssa tekemsissä. Storeja tuli laidasta laitaan. Tiedän kokemuskesta, että kun tuo kierros on tehty ja jokainen on tullut kerran kuulluksi, kurssilaisten aktiivisuus on taattu.

Tänään oli vastuullani kolme tuntia. Käytin motivaatiotehtävänä akvaariotyöskentelyä. Valitsin joka kolmannen akvaarioon ja keskustelemaan aiheesta ”Miksi on tärkeää, että avioliitot seurakunnissa voisivat tulla paremmiksi? Mitä hyötyä ja merkitystä siitä olisi?” Akvaario onnistui hyvin ja saimme kokoon upeita näkökulmia ja sitten vielä ympäristön kommentit.

Osallistujat kyselevät paljon ja olen oikein kiitollinen, että ymmärrän aika hyvin kysymykset. Joskus pitää sanoa ”Sorry, I didn´t get it, could you say it again in another words”.

Isoin pelkoni ei toteutunut. Eniten pelkäsin, että englanninkieleni kangertelee, enkä löydä sanoja. Kuitenkin sain Hankeloilta tosi kiitollista palautetta hyvin äännetystä ja ymmärrettävästä englannista. Ja muutenkin innostavasta ja onnistuneesta pävästä. Kuulema on tunne, että maltan tuskin odottaa aamuun, mitä huomenna saamme oppia. Great!!!Kiitos esirukouksista, jotka kyllä saavat jatkua edelleen. Olen vasta pitänyt yhden seitsemästä sessiosta.

Illalla oli illanvietto Kuku Aune Shilongo-Hamunyela johdolla. Hän on eläkkeellä oleva pastori. Hänessä nain sellaista arvokkuutta ja muissa häne suurta arvostustaan.. Hänen suunnittelmiaan tehtäviä kuunneltiin ja tehtiin antaumuksella.Nyt näin käytännössä, mitä on vanhan ihmisen kunnioitus jaauktoriteetti.

Ensimmäinen tehtävä oli yksinkertaisuudessaan hauska. Kaksi avustajaa ja laatikot heillä. Toinen keräsi meiltä oikean kengän, toinen vasemman. Ne vietiin pois. Sitten teimme vähän varvasvoimistelua. Aune puhui, miten kaipaamme omia kenkiämme. Muitten kalliitkaan kengät eivät ole meille sopivat. Sitten saimme mennä etsimään kenkiämme. Ne oli ripoteltu neljään paikkaan. Ihanaa saada omat kengät jalkaan.
Kakkostehtävä oli etsiä lapulla olevan nimen omistaja henkilö, kertoa, miksi on upeaa, että juuri hän on tällä kurssilla. Sitten kysymys ”Mitä eroa on sielunhoidossa, jos tiedämme henkilön nimen tai emme?” Siitä hän johdatteli ajatuksiin Jesaja 43:1 ”minä olen sinut nimeltä kutsunut...”

Viimeinen tehtävä oli puhutteleva. Laulettuamme olimme hetken hijaa ja kuuntelimme, mitä Jumala haluaa meille puhua. Sitä emme jakaneet. Sitten Aune pyysi muodostamaan lauseen siitä, mitä tunsimme tai ajattelimme sillä hetkellä. Sitten kiteytimme sen yhteen sanaan, jonka kirjoitimme fläppitaululle. Jokainen. Sitten neljässä ryhmässä muododtimme lauseita, joissa käytimme taululla olevia sanoja. Sitten menimme salin alttarinpuoleiseen päähän, lauloimme, luimme lauseet, joissa oli upeita helmiä. Ja mikä ihmeellisisntä, päivän Rtuntekstissä toistui sama teema. Sitten hän johti rukoukseen, sanoi, että 2 kummaltakin puolelta käytävää rukoilee ja sitten luemme Isä meidän. Niin tapahtui. Herran siunaus ja Hyvää yötä.

Olonio tässä joukossa tuntuu kotoisalta. Upeaa, että on yhteinen kieli. Venäjällä on aina harmi, kun emme voi jutella kuin muutamien kanssa, vaikka ympärillä olisi ihastuttavia ihmisiä.

maanantai 27.4.09

Tästä vapaapäivästä saimme kohtuullisen liikuntapäivän. Liikunnan vähyys harmittaa. Ulkoilma on päivällä yksinkertaisesti liian kuuma liikkumiseen enempää kuin on välttämätöntä. Tänään lähdimme pyöräilemään ennen puolta seitsemää. Hämmästytimme pitkähihaisiin vaatteisiin ja jopa toppatakkeihin pukeutuneita ihmisiä pyöräilemällä lyhythihaisissa puseroissa ja huutelemalla ”Morogeni”. Aurinko oli tunnin verran pilvien takana, joten oli ihanan vilpoisaa.

Pyöräilimme tunnin Rundun suuntaan. Siellä tuli kylä vastaan. Näimme senkin ihmeen, että hiekkaa aurataan tieltä niin kuin meillä aurataan lunta. Mistä kummasta irtohiekkaa kertyykään maanteille paksut kerrokset. Välillä työmatkakin on tuskaista poljettavaa pehmeässä hiekassa. Takaisintulomatkalla etsiydyimme Kavagojoen rantaan ja sen vartta tulimme kotiin. Rannassa pyöräily oli todella maastopyöräilyä paikkapaikoin. Onneksi meillä on maastopyörät.

Janne oli tullut lasten kanssa Mbongille. Suvi oli oksennustaudissa viime yön. Tänään ja huomenna hänellä olisi vielä koulujuttuja. Lapset leikkivät Munan kanssa. Käytössä on kaikki englanninkieliset sanat, mitä tähän mennessä on opittu ja hyvin leikki sujuu. Välillä Muna matkii suomea erityisesti lauluissa. Muna on reipas ja iloinen eikä näytä kärsivän, vaikka kasvoissa on edelleen pahat arvet. Kaikki tikit on saatu pois.

Mrs Siqwale kertoi, että hän oli eilen nähnyt käärmeen jäljet Mbongin pihalla. Samalla hän muisteli mustaa mambaa, joka kuukausi sitten tapettiin tällä pihalla.

Päivän käytimme lukemiseen ja päiväuniin. Luin vielä kertausta huomiseen workshoppiin ”Keys to Solution in Brief Therapy”. Terapiasta en kurssilla puhu mitään. Counseling on sopiva sana. Sain käsiini tänään workshopin ohjelman. Tiiviit päivät. Minulla kaikkiaan 7 sessiota, joitten pituus on pari tuntia. Toivottavasti englanti sujuisi ja sopivat tehtävät muistuisivat mieleen tarvittavissa kohdin. Kurssilaisia on ilmoittautunut 33 ja se asettaa rajoituksia osallistaville menetelmille. Voisinko toivoa, että osa jäisi tulematta!

Sitten luin Kyllikki Hatakan kauniin kertomuksen ”Mustan sydämen rakkaus”. Kerrankin on aikaa lukea kaikessa rauhassa ja sitä olemme tehneet.

Illansuussa teimme melkein parin tunnin kävelylenkin. menimme joen vartta pitemmälle kuin koskaan. Tulvavedet ovat laskeneet tuntuvasti – ei kuitenkaan vielä normaaliin uomaansa. Joen ranta on hyvin kaunis korkeine puineen ja pensastoineen. Joki virtaa vuolaana ja ilta-auringon kajossa veden ja hiekan väri muuttuu kauniin punertavaksi.

Lenkillämme näimme kolme virtahepoa. Ne pärskivät joessa olevan saaren tuntumassa. Ihmettelin, mikä suihku siellä purskahtelee kunnes huomasimme niiden olevan sukeltelevia otuksia.

Huomenna aikainen lähtö. Olemme luvanneet olla kuudelta valmiita. Siunatkoon ja varjelkoon hyvä Jumala meidän matkamme.

Sunnuntai 26.4. II

Lukiessani lähetystyöntekijöitten kertomuksia, kuunnellessani Jannen terveisiä Bushmanlandian matkalta tai katsellessani Nkurengurun seurakuntaväkeä, mietin sitä, miten hajallaan Jumalan seurakunta voi olla, miten eri tavalla ravittuja. Luin Pauli Laukkasen kirjaa, jossa kerrottiin siirtotyöläisten parissa tehtävästä työstä. Miehet saattavat olla vuodenkin poissa perheensä luota. Elinolot työmailla ovat ankeat ja virikkeet vähissä. Viina tahtoo houkutella niitäkin, jotka ovat tulleet seurakuntaan. Jumalanpalvelukset kokoavat kuitenkin väkeä…Miten kylvetty sana itäisi ja kantaisi hedelmää.

Noihin mietteisiin kuin Jumalan vastauksena oli tämän päivän yksi teksteistä Hesekielin kirjan 34 luvusta: Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen.
Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat menneet.
Minä tuon lampaani vieraasta maasta, minä kokoan ne kansojen keskuudesta, tuon ne omaan maahansa ja kaitsen niitä Israelin vuorilla, purolaaksoissa ja kaikilla ruohoisilla mailla.
Vehmailla niityillä minä niitä kaitsen, niiden laidun on Israelin korkeilla vuorilla. Siellä, vehreillä kedoilla ne saavat levätä, ne saavat käyskennellä Israelin vuorten rehevillä laidunmailla.
Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään – näin sanoo herra Jumala.
Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa. Minä kaitsen laumaani, niin kuin sitä tulee kaita”

Mikä ihana teksti. Meillä on suuri Jumala, kaikkivaltias, kaikkivoipa Ylipaimen. Jos meidän ihmisten varassa olisi kaikkien lampaitten kaitseminen ja ruokinta, niin huonosti siinä kävisi. Jumala itse pitää työstänsä huolen eikä hänen Sanansa palaa tyhjänä. Ja silti meille sanotaan: ”Ruoki minun lampaitani.”

Täällä nuo paimenkuvat ovat tulleet eläviksi. Joka päivä tapaamme paimenia laumoineen. Ketkä paimentavat vuohia, ketkä aaseja ja kenellä on härkiä. Vehreistä niityistä täällä ei ole tietoa. Jokainen ketojen nurkka ja pensaitten välykset on kaluttu. Tänäänkin iltakävelyllä tuli vastaan parinkymmenen härän lauma ja yksi paimen.

Aitoja täällä on aika vähän. Joskus ihmettelemme piikkipuun tai pensaiden oksista tehtyjä aitauksia. Niitä saattaa olla maissi/hirssipellon ympärillä. Kyllä ne jollain tavalla estävät eläinten pellolle menon varsinkin kun paimen on lähituntumassa. Huomasimme aika kummallisen portinkin. Ihmettelimme, minkä puun oksia nuo pykäläreunaiset lastat ovat. Sitten huomasin Mbongin pihassa palmun rungon ympärillä juuri samanlaista. Ne ovat kuin lastat rungon ympärillä.

Tänään kirkonmäellä kaupunginjohtaja pysähtyi kättelykierroksella luoksemme. Hän valisti meitä kolehdinkeruutavasta. Alttarin viereen asetetaan kaksi astiaa. Toinen on avoin punottu korilautanen ja toinen on kori, joka on kankaalla peitetty. Avoin on lapsia ja eläkeläisiä varten, katettu työssäkäyviä varten. Minä tunnustin, että luulin niiden olevan eri tarkoitukseen. Ehkä Mr. Hausiko oli viime pyhänä katsonut, kun me panemme kolehdin molempiin, siksi hän ystävällisesti valisti meitä. Sitten hän kertoi, että tänään on vielä kolmas kolehtiastia. Nimittäin kerätään lahjaa niille, jotka täyttävät huhtikuussa vuosia.

Tänään kaipasin iloisia virsiä. Melkein kaikki laulut olivat peräisin 15-1600-luvulta ja mollisävyisiä. Miten ihmeen esim. ”Kaitse Jeesus, paimen hyvä”kin on kirjoitettu molliin, vaikka sisältö antaisi aihetta duuriin. Muutama namibialaisten itsensä tekemä virsi on tullut vastaan ja ne poikkeavat heti tyyliltään. Ymmärrettävästi nuorella kirkolla ei ole hengellisen laulun perinnettä ja musiikiksi on otettu lähetystyöntekijöitten tuoma musiikki. Jotkut ajattelevat, että afrikkalaisen musiikkiperinteen mukaan ottaminen olisi tietynlaista paluuta pakanuuteen. Kansainvälisissä King`s Kids kuvioissa olen kuitenkin oppinut, että mikä tahansa kansallinen musiikki ja tanssi voidaan valjastaa ylistämään Jumalaa.

Minulle mieluisaksi kävelyjen pysähdyspaikaksi on muodostunut Angolan rajanylityspaikka Kavangojoen rannalla.. Mieluusti katselen veneiden kulkua edes ja takaisin. Tänään oli taas poliisi paikalla ja kysyin, voiko ulkomaalaiset käydä Angolassa. Hän selosti saman, minkä olin kuullut ja toivotti tervetulleeksi jonain aamupäivänä, jolloin jää aikaa kulkea toisella rannalla ja katsella vastapäistä kaupunkia. Ehkä meikäläisen silmissä kylää tai asutuskeskusta.

Rannalla ollessamme sinne pyyhälsi Jannen auto. Annika, Markku, Janne ja lapset olivat ajelulla. katselimme veneitä ja suunnittelimme ylitystä jonakin päivänä. Sitten porukka tuli käymään Mbongilla. Ambomaan matkan jälkeen Annika ja Markku saavat vuorostaan asua täällä reilun viikon ajan ja nauttia tohtorilan atmosfääristä. He olivat kovasti ihastuneita pakkaan ja uskon, että he tulevat viihtymään täällä.

Suvi oli kokeita korjaamassa. Oppilailla on ollut kaksi viimeistä viikkoa kokeita. Kaikki kokeet ovat erittäin laajoja. Englannin kokeissakin on pari ainetta ja esseetä, kuullun ymmärtäminen ja kielioppiosiot. Kertyy siinä paljon tekstiä luettavaksi, kun oppilaita on paljon. Mr. Siqwale istui aamulla pihalla paperinipun kanssa ja päivitteli työmäärää, joka kokeitten korjaamisessa on. Oppilaitten numerot pitää olla huomiseksi valmiina.

Sunnuntai 26.4 aamuyö

Heräsin vaille kaksitoista yössä ja huomasin että tuli loimotti takapihalla. Meidän roskakuoppamme oli syttynyt uudelleen tuleen ja paloi välillä yli metrin korkeilla liekeillä! Onneksi kyseessä on yli metrin syvä kuoppa. Rosa oli perjantaina haravoinut pihan ja yhdessä nurkassa oli paljon kuivia isoja lehtiä. Kai ne olivat nyt saaneet riittävästi kipinää alla kytevästä hiilloksesta. Kuopasta nousi järkyttävän paksu savu.

Olin käynyt nukkumaan illalla kahdeksalta, kun silmät eivät enää pysyneet auki lukiessa. Lapsenvahtiyönä kyllä lasten puolesta olisin voinut nukkua hyvin koko yön, mutta kyllä siinä tehtävässä uni kuitenkin herkistyy. Olin valveilla ehkä neljästä. Julia kömpi niissä main meidän sänkyymme ja Joonaksen luona kävin kerran ehkä viiden maissa ja hän jatkoi uniaan. Puoleen seitsemään mennessä molemmat olivat heränneet.

Iltapäivällä väki tuli Rundulta. Windhoekin matkalaisten matkalaisten bussi oli ajoissa perillä aamuyöstä klo 4. Sitten porukka oli vielä nukkunut, syönyt lodgen aamupalan ja shoppaillut viimeiset ruokaostokset. Tulomatkalta koulun kuorma-autot oli tullut heitä vastaan. Se on tapa, jolla koululaiset kuljetetaan Rundulle, kun loma alkaa. Kuorma-auton lavalle mahtuu vähintään 60 lasta. Kuorma-auto tekee tuon matkan kaksi kertaa ja niin pitkämatkalaiset saadaan parempien kulkuyhteyksien varrelle. Liftaaminen on täällä tavallinen tapa päästä paikasta toiseen, esim. täältä Nkurengurusta Rundulle. Lähetyksen työntekijät eivät saa ottaa maantienvarresta kyytiläisiä. Etukäteen sovittuja matkalaisia kyllä.

Ruokailu päättyi ylelliseen jätskitarjoiluun. Sanoivat, että vuosi sitten heillä on viimeksi ollut jäätelöä. Nyt oli pöydässä 3 kahden litran muovirasiaa ja niistä kauhoimme eri makuyhdistelmiä. Hyvältä maistui vallankin kun söimme jälkiruokaosuuden ulkona pihapuun varjossa liinalla katetulta pöydältä.

Kotimatkalla käväisimme kaupassa; omenia, jugurttia ja keksipaketti. Rundulta saimme kauraryynejä, päärynöitä ja jäävuorisalaattia. Kelpaa nyt viikonlopun taas herkutella epänamibialaisittain.

Ennen pimeää teimme vielä tunnin kävelyn. Ensin joenrantaan, sitten peltojen poikki, hautausmaiden ohi ja kauppojen sivuitse kotiin. Baareja täällä on ihmeteltävän paljon. Tuollakin matkalla naimme ainakin neljä. Baari tarkoittaa lähinnä limsa, olut ja muuta alkoholitarjontaa. Ja asiaan kuuluu, että sisältä kuuluu levyautomaatin mekastus lähiympäristöön. Rajanylityspaikalla Angolaan oli liikkeellä monta venettä ja ihmettelin että soutajina oli keskenkasvuiset ( noin 15 v) pojat. Puhuimme, että ehkä voisimme jonain päivänä käväistä Angolan puolella. Usein tuossa rannassa ihmiset tervehtivät englanniksi ja kyselevät kuulumisia. Nytkin yksi nuori mies alkoi juttelemaan. Kyseli mistä olemme ja miksi olemme täällä. Hän sanoi olevansa Angolan puolella töissä, asuvansa Nkurengurussa ja olevansa kotoisin Rundulta. Harmitti kun emme älynneet kysyä, mitä Angolan puoleisella rannalla olisi katseltavaa, jos joen ylittäisi. Sen tiedämme, että jos rannalla on poliisi niin hän ottaa passin numeron ja samoin vastarannalla.

Kolme viikkoa Afrikassa. Malarialääke kerran viikossa. Nukumme sääskiverkkokatoksessa. Emme kyllä vielä ole sääskiä nähneet. Ihmeteltävän vähän täällä on kärpäsiäkään. Lintujen ääniä kuuluu etenkin aamulla, mutta niitäkin näkyy harvemmin. Puut täällä ovat tuuheita ja ne kätkevät siivekkäät hyvin suojiinsa. Nyt on jonnekin hävinnyt se käheä-ääninen käki, joka päiväsaikaan melkein koko ajan piti konserttia.

Kolmessa viikossa olemme tulleet tutuksi tämän seudun Afrikan arjen kanssa. Näemme usein heräävän aamun ja olemme viimeisenä liikkeellä ennen pimeän tuloa. Ennen seitsemää teillä ja pihoilla on paljon liikkujia. Rosakin sanoi heräävänsä klo viisi ilman että Teresia häntä herättää. Valoisaa aikaa kestää tasan 12 tuntia. Aamuhämärää kestää noin 15 min ja kun aurinko nousee, on klo 6 täysi päivä. Illalla auringon laskun jälkeen varttitunnissa on pimeä.

Ihmiset juttelevat keskenään vilkkaasti ja iloisesti. Pauli Laukkasen kirjassa todettiin katukuvasta, että mustien ihmisryhmät juttelevat iloisesti ja valkoisten ryhmät ovat vaisumpia. Kiireettömyys on silmiinpistävää. Seisoskelu ja istuskelu kiinnittää huomion. Tuolla alueella huomaan peruseron. Täällä kysytään tavattaessa ”Oletko viettänyt päivää?” ja me suomalaiset saatamme kysyä: ”Mitä olet puuhaillut?”

Kaipaan olemiseenkin tekemistä. Lasten kanssa oleminen on ihan OK, mutta hetkissä, joissa ei ole mitään tekemistä, alan miettiä, mitäs voisin tehdä. Tekeminen on ihan mieluisaa, mutta koska en ole oman kodin ympyröissä, ei tekemätöntä askarointia kovin paljon ole. Opettelen verkkaisuutta ja tehottomuutta. Kieltämättä verkkoyhteys olisi ollut mukava. Mokkulaa emme saaneet toimimaan minun koneellani. Suvin ja Jannen koneella se toimii, joten silloin kun olemme heillä, pääsen verkkoon, muuten en. Millaistahan olisi elää totaalisessa verkkopaastossa? Tunnistan jonkun asteista riippuvuutta, tai ainakin iloa, kun tiedän pääseväni nettiin. Edelleenkin rajoitun blogiini ja sähköpostiin. Face-book saa odottaa Suomea. Mökillä ollessamme kävin silloin tällöin kirjastossa netissä.

Nyt voin ymmärtää, että kirjoittajat ja taiteilijat saattavat siirtyä ulkomaille tekemään jotain omaa luomisprojektiaan. Silloin ylimääräinen tekeminen on minimissä ja voi upota omaan tehtäväänsä. Myöskin ihmisten kohtaaminen on kevyemmällä tasolla. Kohtaamiset ovat tilapäiviä, vaikka ne ovat sillä hetkellä kiintoisia ja virkistäviä.

Edessä kaksi vapaapäivää. Siis Workshopin viimeistely ja matkaan valmistautuminen. Viikon kuluttua olemme käyneet Ambomaalla, workshopin kokemukset ovat takana, Oniipa, Martti Rautasen museo ja Onandjokuen sairaala on nähty. Niissä maisemissa Rakelin perhe asui 30 vuotta sitten. Heidänkin kotiseutunsa hahmottuu nyt uudella tavalla.

Sorry kaikki dongaa tai kuangalia tai afrikaanssia taitavat lukijat; nimet minulla on kirjoitettuna miten sattuu.

Perjantai 24.4.2009

Tuntuu epätodelliselta ajatella, että ihmiset kotipuolessa lopettelevat työviikkoaan ja odottavat viikonloppua. Me täällä olemme juuri syöneet keitettyjä maissintähkiä ja lapset menivät nukkumaan päiväunia. Pihapoika Kalley oli syömässä ja ihmettelimme eurooppalaisten ja ruokakäytäntöjen erilaisuutta. Kerroin, että meillä voidaan tehdä hirssipuuroa, mutta emme jauha sitä ja teemme puuron maitoon. Samalla tavalla teemme riisipuuron. Kalley kertoi, että heillä jauhetaan myös riisi ensin ja sitten keitetään puuro veteen. Hänestä maitoon keittäminen oli käsittämätöntä. Mahangu, josta olen puhunut on yhtä kuin Afrikan hirssi. Pavuista heillä käytetään vain siemenet, me taas tänään tarjosimme kokonaan keitettyjä pavun palkoja.

Janne ja Suvi ovat Rundulla ja saamme olla kokopäiväinen ja öinen mummi ja vaari. Rosa meni tänään siivoamaan meidän bongimme, pesemään lähinnä lattiat ja pesuhuoneen. Kerrankin voimme olla mukavuudenhaluisia ja antaa muitten siivota. Rosa on onnellinen, että saa töitä ja rahaa. Koko päivän työstä hän saa 50 Namibian dollaria eli noin 5 €. Kalleylta kysyin, onko hänen kolme isoa veljeään töissä. Kotona ovat. Töitä ei täällä ole helppo saada.

Rundulle meni kyydissä myös jenkkiläinen pariskunta (opettajia) ja jatkavat siitä loman ajaksi Windhokiin ja Kapkaupunkiin. Kouluissa alkaa nyt neljän viikon loma. Suvillakaan ei ole tunteja, mutta joitain hallintoon liittyviä hommia kyllä ja kokouksia koulun johtoryhmän kanssa. Kyselimme jenkkiläiseltä matematiikan opettajalta oppilaitten matemaattisia kykyjä. Hän sanoi, että yes, mutta sitten kun pitäisi ajatella ja päätellä, niin siihen monen taidot loppuvat. Joku muukin on sanonut, että ajattelemaan oppiminen olisi täkäläisen koulumaailman haaste. No, eipä minunkaan kouluaikanani opittu ajattelemaan. oppiminen oli yhtä kuin tietämistä ja ulkoa muistamista. Noilla sanoilla äskeinen matematiikan opettaja kuvaili täkäläistä oppimiskäsitystä. Eipä ihme, että IB-lukiossa ympäri maailmaa on pakollisena oppiaineena the Science of Knowledge.

Tänään alkoi pihalla vaarin ja lasten kylänrakentamisen projekti. Lasten energiaa voi purkaa hyvin vasaralla hakkaamiseen. Vaari tekee pieniä pyöreitä kalikoita ja niitä hakakataan hiekkaan. Yksi maja on jo valmis. meidänkin Mbongillamme on sopivia oksia katkottavaksi. Kuvassa taustalla on roskakuopan aitaus.

Tänään jatkan myös nukenvaateprojektia. Nyt on vuorossa sukat Joonaksen lampaalle ja kaulahuivi Julian nukelle. Silittelin tuossa äsken Jannen huoneen verhoa ja mietin, mikä on elämässä tärkeää. Verho oli parhaat päivänsä nähnyt. Pyykkiin se joutui kun kaavimme siitä irti sisiliskon pihkaisen pesän. joku on aikanaan ostanut tuon Rosa rugosa verhon ja se on väreiltään ja kuosiltaan kaunis. Toisesta laidasta sitä on parsittu ja pyykissä ei enää kaikki likaraidat peseydy pois. Siis puhdasta likaa jäljellä. Totesin että tärkeää ei ole uudet sävysävyyn olevat verhot, vaan se, mitä huoneessa, jossa verhot ovat, tehdään. Millainen ilmapiiri huoneessa on ja saako Jumala siunata työn jota siellä tehdään.

Tänään kävi eräs (noin 13 v) koulupoika ostamassa Raamattua ja virsikirjaa. Harmi, että kuangalin kieliset raamatut on loppu. Soitin Jannelle ja kuulin, että niitä on saatavilla ehkä kesäkuussa. Voi miten poika oli pettynyt. Raamattu on täällä on arvokas omaisuus. Itseäni hävettää se kuinka monta raamattua meilläkin on kotona…

Olen kuunnellut opetuksia mm.kristityn kasvusta. Kuvaavasti niissä puhutaan siitä, että kasvua ei tapahdu hyvillä päätöksillä, että nyt alan kasvaa. Kasvu tarvitsee alustakseen ravinteikkaan maaperän – niin kuin istutettava kasvikin. Tuo ravinteikas maaperä kristityn kasvulle on Jumalan Sana ja sen ääressä viipyminen. Kiitos hyvä Jumala tuosta aarteesta, joka on ulottuvillamme, ja jossa Sinä itse puhut. Anna Sanan nälkää jokaiselle omallesi ympäri maapallon.
Tänä aamuna laskin, kuinka monta kertaa sanomme ”Morokeni” tai ”Hellow ”matkalla töihin. Tänään niitä kertyi 34. Se on ihan tavallinen määrä. Jotkut vastaavat tervehdykseen ”Morokeni nene” tai jotain sen kuuloista. Jotkut sanovat ”Eua” joka tarkoittaa ”Kaikki hyvin” ja se taitaa olla kysymys. siihen vastaamme ”Eua”. Viime pyhänä kirkossa jotkut opettivat koko tervehdysrimpsun. Kyllä se jo sujuu, kun muistaa vain matkia, mitä toinen edellä sanoo. Sen olen kirjoista oppinut, että täällä vanhempi tervehtii nuorempaa ensin.

Kun tarkemmin katsoo synnytysikäisiä naisia, niin kyllä melkein kaikilla on lapsi selässään. Siis lapsia syntyy paljon ja tiheästi ja on luonnollista, että lapsi kulkee äidin mukana reilusti toiselle vuodelle. Ehkä sieltä on peräsin tietynlainen turvallisuus ja itsetuntoisuus, joka täkäläisissä lapsissakin on havaittavissa. Alakuloisen ja surullisen näköisiä lapsia täällä ei näy. Toinen vahvuutta antava tekijä on se, että lapset kasvavat yhteisössä. Heillä on ympärillään sekä aikuisia että lapsia. olen tainnut jo aikaisemmin todeta, että syrjäytyminen on täällä tuntematon käsite, samoin yksinäisyyden tunne, juurettomuus tai kuulumattomuus. Suomalaisten lasten yksinoleminen kotonaan ja vähäiset pysyvät ihmissuhteet tuntuvat kaukaiselta todellisuudelta.
Tuolta joesta vasemmanpuoleinen nainen otti pulloonsa vettä ja joi. Joesta haetaan myös talousvesi moneen kotiin.

Voin ymmärtää, miten suomalaine lapsi taakoittuu vanhempiensa ongelmista. Aikuisten maailman ongelmat ovat liian läsnä lasten maailmaa. Luulen, että täällä aikuisten ongelmat tai keskinäinen epäsopu etääntyvät lasten maailmasta kun heillä on niin paljon keskinäistä touhua. Myös lasten ja nuorten masennus on tuntemattomia ilmiöitä. Tätä asiaa pitää vielä tutkia, kunhan tapaan paikallisia hoitoalan ihmisiä. Jotain ravintoa nämä lapset saavat enemmän kuin länsimaiset lapset.

Naisia katsellessa toinenkin asia kiinnittää huomiota, nimittäin heidän hiuksensa. Niistä voisi tehdä kuvakokoelman. Pääasia on, että hiukset on jollain tavalla laitettu. peruukitkaan eivät ole harvinaisia. Luonnollinen, lyhyt kihara tukka on köyhyyden merkki.

Tänään siis nukumme SJJJ:llä. Onkohan edessä lapsiperheen yöheräämiset vai käykö niin kuin viime kerralla kun olimme yövahteina, niin emme heränneet kertaakaan.

Torstai 23.4.09

Kun aamulla ajelimme työpaikalle, huudettiin yhdestä pikkuautosta ”Huomenta”, vastasimme ”Mitä kuuluu?” ääni jatkoi ja sitten auto pysähtyi. Autosta tuli ehkä nelikymppinen nainen ja esitteli itsensä Elisabet Schivuteksi. Siinä sitten ihmeteltiin kuinka hän osasi suomea. Hän on asunut Suomessa yli kymmenen vuotta ja opiskellut lääkäriksi Kuopiossa ja ollut töissä eri puolilla Suomea. Nyt hänellä oli yksityisvastaanotto Rundulla ja kerran viikossa Nkurengurussa ja joissain muissa lähikylissä. Hän on ilmeisesti piispa Thomas Schivuten tytär – päättelin nimestä ja siitä kun tiedän, että Thomas on opiskellut papiksi Suomessa ja luonnollisesti hänellä oli perhe mukana.

Siinä sitten tien poskessa kerroimme Suomen kuulumiset, hän kyseli työttömyydestä ja laman vaikutuksista. Hän antoi käyntikorttinsa ja pyysi viemään myös D:n perheelle, jos tulee medikaalisia ongelmia. Todella tarpeellinen yhteystieto, mutta toivottavasti tarpeeton. Perille päästyämme voimmekin esittää arvoituksen; ”Mikä se on kun on musta nainen ja puhuu sujuvasti suomea?” olivat kuulleet Elisabetista, mutta eivät olleet tavanneet.

Aamulla olin tutustunut paikalliseen Windhokin pankkiin. Ovella seisoi nuori vartija kiväärin kanssa. Oli turvallista jättää pyörä hänen silmiensä alle ja vaihtaa 200 € Namibian dollareiksi. Kurssi oli kolmessa viikossa laskenut 5 %. Saman olivat S ja J huomanneet, kun he tekivät tilityksiä eilen. No nyt on taas rahaa pussissa, jos sattuu johonkin tarvitsemaan. Eipä täällä paljon rahaa kulu.

Aamupäivällä oli naapurin 3-vuotias Blessing ja 6 v David leikkimässä. Ihmettelimme kyllä, että lapset noin vain ilmestyvät ilman aikuisia. Blessingilläkin on hoitaja kotona – mitähän hän teki tuon ajan? Ihmettelikö edes mihin tyttö on mennyt? David on eri perheen poika ja luonteeltaan sellainen, että hänestä ei ole lapsenvahdiksi pieneksi hetkeksikään, siitä ihmettelymme. Vieraiden lasten kanssa leikkiminen on Julialle ja Joonakselle terveellistä, koska silloin pitää kestää sitä, että lapset haluavat leikkiä heidän tavaroillaan. Neuvotteluja joudutaan aina välistä käymään puolin ja toisin, kun toiselta ei saa ottaa lelua.

Pikku-Teresia (Rosan vauva) istuu ja ryömii jo pihalla ja hänen kanssaan ainakin Julia leikkii ja antaa tavaroita ja yrittää hauskuttaa. Kyllä Julialla ja Joonaksella on tavattoman paljon sosiaalisuutta, empaattisuutta ja oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden tajua myöskin.

Näitten lasten kanssa ei tarvitse pähkäillä, miten heitä saisi houkutelluksi syömään. ”Käsien pesulle!” ja pienet askeleet kipittävät pesuhuoneeseen: ”Onko puhtaat?”, käyvät kumpikin tarkistuttamassa kätensä. Sitten käsidesiä ja pöytään. ”Siunaa Jeesus ruokamme, ruuasta myös kiitämme”, ”Mulle ruokaa, anna ruokaa” kuuluu kuorossa. ”Miten pyydetään nätisti?”, ”Saisinko minä…?” sitten alkaa ruokaa jo tullakin. ”Itse laitan”. Välillä lapset laittavat itse, välillä saa joku muu laittaa.

Ruoka maistuu lapsille hyvin. Aamulla he syövät puuron seitsemän maissa, sitten klo 11 on lounas, joka koostuu kylmistä eilisen tähteistä. Jo Julian ollessa pieni onnittelin Suvia, että hän opetti Julian syömään kylmänä purkkiruuat. Hyvin ne menivät ja hyvin menevät nytkin. Tänään oli lautasella perunaa, tomaatin puolikas ja kuorittua raakaa porkkanaa. En ole vielä kuullut lausetta ”En syö tai haluan muuta”. Jos lapsi ei jotain syö, siitä ei tehdä numeroa, mutta muutakaan ei etsitä tilalle.

Seuraavan kerran syödään lämmin päivällinen ehkä viiden maissa koko perhe yhdessä. Siinäpä päivän ruuat. Iltapalasta en tiedä, mutta kun olemme olleet yötä, ei iltapalaa ole ollut. Lapsilla on ehtinyt tulla nälkä kun he tulevat pöytään. Silloin maistuu mikä vain. Makeita ruokia tai leivonnaisia tai kakkuja ei yleensä ole muulloin kuin juhlahetkissä.
Joonaksen syöntiä katsellessa tulee menneet ajat mieleen. Juuri samalla tavalla välillä kaksin käsin muistan meidänkin lapsista jonkun syöneen. Muistan kun aikanani sanoin, että meillä voisi asustaa ruokapöydän alla kana, niin se saisi hyvin päivän ruokansa kaikesta siitä, mikä lapsilta lattialle tippuu. Jokainen on kyllä oppinut aikanaan pöytätavat, vaikka ne lapsena ei vielä sujuneetkaan.

Tänään oli myös Rosan sisko Rebekka töissä. Hänen tehtävänsä on pyykin silittäminen. Katselin millä huolella tuo 14-vuotias tyttö silitti vaatteita. Lakanat hän taitteli näppärästi nojatuolin päällä, jotta saattoi ne taitettuna silittää. Löytyisikö suomalaisista yläkoulun tytöistä koulupäivän jälkeen halukkuutta kotitöihin omassa kodissa tai vieraissa?!

Illalla menimme Jannen kanssa tapaamaan Dr Gudrunia. Samalla tapasimme hänen tiiminsä eli filippiiniläisen iäkkäämmän sisaren ja namibialaisen nuoren miehen. Gudrun itse on namibialainen, mutta hänen vanhempansa ovat saksalaisia. Kurssilaisia on ollut 19. Kysin, mitä kurssilaiset vastaisivat jos heiltä kysyttäsiin ”Mikä on vaihtoehto väkivallalle?”. ”Tämän päivän palautteen perusteella he sanoivivat:Transforming the power” eli voiman muuttaminen toiseen muotoon.

Rundulla oli ollut viime kesänä Perheterapiakoulutus. Suomesta Jorma Piha oli ollut yksi kouluttaja. Itse asiassa muistankin Perheterapialehdestä lukeneeni hänen raporttinsa. Gudrun oli kovasti kiinnostunut minun workshoppini teemoista. Kerroin niistä lyhyesti. Hän sanoi, että viime vuoden kurssilaisille nuo teemat olisivat mitä tärkeintä jatkokoulutusta. Aloimme jo visioida kesäkuun aluksi kurssia Rundulle. Siihen voisivat tulla nuo koulutetut ja sitten alueen papit, jotka eivät matkan vuoksi ole menossa Ambomaan koulutukseen. Janne otti kurssin yhdyshenkilön eli Kavangon alueen johtavan sosiaalityöntekijän yhteystiedot. Aika näyttää, mitä tämän tapaamisen hedelmät ovat.

Olimme kaikki oikein ihastuksissamme toistemme tapaamisesta, ajatusten ja kokemusten vaihdosta, keskinäisestä stimulaatiosta. Sain myös harjoitella ammattikielen käyttöä. Se on oikein tarpeellista ensi viikon workshoppia ajatellen.

Ensimmäisen kerran kävelin pilkkopimeässä yössä kotiin. Matkaa tosin oli parisataa metriä, mutta sillä välin ehdin kyllä nähdä, miten pimeä on Afrikan yö ja miten kirkkaita ovat tähdet.

Torstai 23.4.09

Kun aamulla ajelimme työpaikalle, huudettiin yhdestä pikkuautosta ”Huomenta”, vastasimme ”Mitä kuuluu?” ääni jatkoi ja sitten auto pysähtyi. Autosta tuli ehkä nelikymppinen nainen ja esitteli itsensä Elisabet Schivuteksi. Siinä sitten ihmeteltiin kuinka hän osasi suomea. Hän on asunut Suomessa yli kymmenen vuotta ja opiskellut lääkäriksi Kuopiossa ja ollut töissä eri puolilla Suomea. Nyt hänellä oli yksityisvastaanotto Rundulla ja kerran viikossa Nkurengurussa ja joissain muissa lähikylissä. Hän on ilmeisesti piispa Thomas Schivuten tytär – päättelin nimestä ja siitä kun tiedän, että Thomas on opiskellut papiksi Suomessa ja luonnollisesti hänellä oli perhe mukana.

Siinä sitten tien poskessa kerroimme Suomen kuulumiset, hän kyseli työttömyydestä ja laman vaikutuksista. Hän antoi käyntikorttinsa ja pyysi viemään myös D:n perheelle, jos tulee medikaalisia ongelmia. Todella tarpeellinen yhteystieto, mutta toivottavasti tarpeeton. Perille päästyämme voimmekin esittää arvoituksen; ”Mikä se on kun on musta nainen ja puhuu sujuvasti suomea?” olivat kuulleet Elisabetista, mutta eivät olleet tavanneet.

Aamulla olin tutustunut paikalliseen Windhokin pankkiin. Ovella seisoi nuori vartija kiväärin kanssa. Oli turvallista jättää pyörä hänen silmiensä alle ja vaihtaa 200 € Namibian dollareiksi. Kurssi oli kolmessa viikossa laskenut 5 %. Saman olivat S ja J huomanneet, kun he tekivät tilityksiä eilen. No nyt on taas rahaa pussissa, jos sattuu johonkin tarvitsemaan. Eipä täällä paljon rahaa kulu.

Aamupäivällä oli naapurin 3-vuotias Blessing ja 6 v David leikkimässä. Ihmettelimme kyllä, että lapset noin vain ilmestyvät ilman aikuisia. Blessingilläkin on hoitaja kotona – mitähän hän teki tuon ajan? Ihmettelikö edes mihin tyttö on mennyt? David on eri perheen poika ja luonteeltaan sellainen, että hänestä ei ole lapsenvahdiksi pieneksi hetkeksikään, siitä ihmettelymme. Vieraiden lasten kanssa leikkiminen on Julialle ja Joonakselle terveellistä, koska silloin pitää kestää sitä, että lapset haluavat leikkiä heidän tavaroillaan. Neuvotteluja joudutaan aina välistä käymään puolin ja toisin, kun toiselta ei saa ottaa lelua.

Pikku-Teresia (Rosan vauva) istuu ja ryömii jo pihalla ja hänen kanssaan ainakin Julia leikkii ja antaa tavaroita ja yrittää hauskuttaa. Kyllä Julialla ja Joonaksella on tavattoman paljon sosiaalisuutta, empaattisuutta ja oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden tajua myöskin.

Näitten lasten kanssa ei tarvitse pähkäillä, miten heitä saisi houkutelluksi syömään. ”Käsien pesulle!” ja pienet askeleet kipittävät pesuhuoneeseen: ”Onko puhtaat?”, käyvät kumpikin tarkistuttamassa kätensä. Sitten käsidesiä ja pöytään. ”Siunaa Jeesus ruokamme, ruuasta myös kiitämme”, ”Mulle ruokaa, anna ruokaa” kuuluu kuorossa. ”Miten pyydetään nätisti?”, ”Saisinko minä…?” sitten alkaa ruokaa jo tullakin. ”Itse laitan”. Välillä lapset laittavat itse, välillä saa joku muu laittaa.

Ruoka maistuu lapsille hyvin. Aamulla he syövät puuron seitsemän maissa, sitten klo 11 on lounas, joka koostuu kylmistä eilisen tähteistä. Jo Julian ollessa pieni onnittelin Suvia, että hän opetti Julian syömään kylmänä purkkiruuat. Hyvin ne menivät ja hyvin menevät nytkin. Tänään oli lautasella perunaa, tomaatin puolikas ja kuorittua raakaa porkkanaa. En ole vielä kuullut lausetta ”En syö tai haluan muuta”. Jos lapsi ei jotain syö, siitä ei tehdä numeroa, mutta muutakaan ei etsitä tilalle.

Seuraavan kerran syödään lämmin päivällinen ehkä viiden maissa koko perhe yhdessä. Siinäpä päivän ruuat. Iltapalasta en tiedä, mutta kun olemme olleet yötä, ei iltapalaa ole ollut. Lapsilla on ehtinyt tulla nälkä kun he tulevat pöytään. Silloin maistuu mikä vain. Makeita ruokia tai leivonnaisia tai kakkuja ei yleensä ole muulloin kuin juhlahetkissä.
Joonaksen syöntiä katsellessa tulee menneet ajat mieleen. Juuri samalla tavalla välillä kaksin käsin muistan meidänkin lapsista jonkun syöneen. Muistan kun aikanani sanoin, että meillä voisi asustaa ruokapöydän alla kana, niin se saisi hyvin päivän ruokansa kaikesta siitä, mikä lapsilta lattialle tippuu. Jokainen on kyllä oppinut aikanaan pöytätavat, vaikka ne lapsena ei vielä sujuneetkaan.

Tänään oli myös Rosan sisko Rebekka töissä. Hänen tehtävänsä on pyykin silittäminen. Katselin millä huolella tuo 14-vuotias tyttö silitti vaatteita. Lakanat hän taitteli näppärästi nojatuolin päällä, jotta saattoi ne taitettuna silittää. Löytyisikö suomalaisista yläkoulun tytöistä koulupäivän jälkeen halukkuutta kotitöihin omassa kodissa tai vieraissa?!

Illalla menimme Jannen kanssa tapaamaan Dr Gudrunia. Samalla tapasimme hänen tiiminsä eli filippiiniläisen iäkkäämmän sisaren ja namibialaisen nuoren miehen. Gudrun itse on namibialainen, mutta hänen vanhempansa ovat saksalaisia. Kurssilaisia on ollut 19. Kysin, mitä kurssilaiset vastaisivat jos heiltä kysyttäsiin ”Mikä on vaihtoehto väkivallalle?”. ”Tämän päivän palautteen perusteella he sanoivivat:Transforming the power” eli voiman muuttaminen toiseen muotoon.

Rundulla oli ollut viime kesänä Perheterapiakoulutus. Suomesta Jorma Piha oli ollut yksi kouluttaja. Itse asiassa muistankin Perheterapialehdestä lukeneeni hänen raporttinsa. Gudrun oli kovasti kiinnostunut minun workshoppini teemoista. Kerroin niistä lyhyesti. Hän sanoi, että viime vuoden kurssilaisille nuo teemat olisivat mitä tärkeintä jatkokoulutusta. Aloimme jo visioida kesäkuun aluksi kurssia Rundulle. Siihen voisivat tulla nuo koulutetut ja sitten alueen papit, jotka eivät matkan vuoksi ole menossa Ambomaan koulutukseen. Janne otti kurssin yhdyshenkilön eli Kavangon alueen johtavan sosiaalityöntekijän yhteystiedot. Aika näyttää, mitä tämän tapaamisen hedelmät ovat.

Olimme kaikki oikein ihastuksissamme toistemme tapaamisesta, ajatusten ja kokemusten vaihdosta, keskinäisestä stimulaatiosta. Sain myös harjoitella ammattikielen käyttöä. Se on oikein tarpeellista ensi viikon workshoppia ajatellen.

Ensimmäisen kerran kävelin pilkkopimeässä yössä kotiin. Matkaa tosin oli parisataa metriä, mutta sillä välin ehdin kyllä nähdä, miten pimeä on Afrikan yö ja miten kirkkaita ovat tähdet.

Keskiviikko 22.4.09

Eilen nauroin makeat naurut kun luin Kyllikki Hatakan kirjaa ”Oletko viettänyt päivää?”. Siinä hän kertoo, että hän lähettitoverinsa kanssa 50-luvulla oli jonkun aikaa Englannissa. He kävivät Madame Toussandin vahakabinetissa. He näkivät erään tiskin takana ystävällisen näköisen tarjoilijan. He muotoilivat mahdollisimman kohteliaan lauseen vähäisellä englannillaan ja sanoivat s tarjoilijaneidille. Tämän ilmekään ei värähtänyt. Kokemuksesta innostuneena he näkivät porrastasanteella vahtimestaripukuisen miehen. Kyllikki painoi sormella tämän nenää ja sai reaktioksi yskähdyksen. Tytöt saivat jalat alleen.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia on ollut myös Pertti Toivasen kirjoissa. Hän oli mukana kuangalinkielisen raamatun käännöskomiteassa. Monen sanan kääntäminen ymmärrettävästi tuotti päänvaivaa. Yksi oli esim. ”ainokainen Poika”. Afrikkalaista tuntui sanonta halventavalta. Siitä sai vaikutelman, että voi Jumala parka, kun hänellä oli vain yksi ainoa poika. Afrikkalaisen ajattelun mukaan monilapsisuus on onnea ja rikkautta ja voi sitä kurjaa, jolla on vain yksi lapsi.

Uusi testamentti kuangaliski ilmestyi vasta 1970-luvulla, raamattu myöhemmin. Eipä ihme, että ihmiset täällä pitävät mielellään raamattua mukanaan kirkossa, jos heillä sellainen on. Tänne Kavangon alueelle suomalaiset lähetystyöntekijät tulivat 1920-luvulla. Ambomaalla työ oli aloitettu 50-vuotta aikaisemmin. Tämä on edelleen kivikkoisempi pelto. Kirkko on nuorempi ja kansanluonne on kuulemma erilainen kuin Ambomaalla. Ambolaisten kunniaksi on sanottava, että he kuulemma ovat ahkerampia ja sitkeämpiä.

Tänään oli pitkä työpäivä. J ja S tekivät tilityksiä työnantajalleen. Halusin tutustuttaa heidänkin perheensä kaalin käyttömahdollisuuksiin kun sitä vihannesta on joskus kaupassa tarjolla. Kaalin kerä maksoi noin 50 centtiä. Tässä voisinkin kertoilla vähän hintatasosta tällä. Leipä maksaa 40 centtiä, maito noin euron, ½ l jugurttia vähän yli euron, neljä omenaa 60 centtiä, mahangujauhoja 2,5 kg oli 1,4 €, peruna on omenan hinnoissa, ½ l papupurkki alle euron, sokerikilo alle euron, tuore ananas 60 centtiä, juusto on noin 10 € kilo. Siis hintataso on keskimäärin halvempi kuin Suomessa, mutta kun ajatellaan ihmisillä käytössä olevaa rahaa niin ymmärtää, miksi ihmisillä on vain muutama tavara ostoskorissa. Palkkatasosta en tarkkaan tiedä, mutta sen tiedän että eläkeläiset saavat kuukaudessa 30 €.

Illan suussa kävin Jannen kanssa tapaamassa Dr. Gudrunia. Hän oli tullut Windhokista pitämään workshopia ”Alternatives to violence”. Se on Amerikoissa kehitetty ohjelma, joka nyt levitetään Afrikkaan. Koulutus oli täällä sairaalassa ja koulutettavina ammattilaisten lisäksi vapaehtoisia. Vapaehtoisista suuri osa on jo ennestään Aidsia sairastavien tukihenkilöitä. Sovimme perusteellisemman tapaamisen huomisillaksi. Dr. Gudrun oli innoissaan, kun kuuli, että olen Familytherapist. Meillä oli heti yhteisiä tuttujakin. Itse asiassa Windhokissa työskentelee diakoniaprojektissa kollegani Sari E miehensä Antin kanssa. Sitten hän mainitsi vielä Jorma Pihan eli Suomen perheterapian grand old manin. Siis see you tomorow. Tapaamispaikka on 200 m meiltä Ostoskeskuksen yhteydessä oleva Bed and Brekfast-paikka. Siinä näyttää olevan ravintolan tapainenkin.

Itse asiassa olimme nähneet Dr. Gudrunin jo eilen majapaikan kuistilla ja iltakävelyllä vielä erikseen. Täällä jokainen valkoinen kiinnittää huomion ja silloin jää miettimään, että kukahan tuo on ja millä asioilla hän on täällä käymässä.

Toinen odotettava asia on Annikan ja Markun (Jannen sisko ja hänen miehensä) tulon odotus. He ovat parhaillaan Swakopmundissa ja tulevat samalla bussilla pe-la välisenä yönä kuin millä me kolme viikkoa sitten tulimme. Saas nähdä, mitä seikkailuja heillä on edessään. He ovat kuukauden Afrikan mantereella. Meillä on yhteisiä matkoja tiedossa. Ensimmäinen on ensi viikolla. Minulla on Workshopini ja he jatkavat Ethosalle. Sitten toukokuussa matkaamme Viktorian putouksille, jos Jumala suo. Eräs Rundulainen mies sanoi, että vasta sitten on nähnyt Afrikan, kun on käynyt putouksilla.

Tämä kuva piti tulla jo edelliseen tekstiin. Siis kuva Nkurengurun hautausmaalta. Silloin kuvien lataus ei onnistunut. Nyt on uusi päivä ja koneellakin uudet voimat.

Maanantaina iltapäivällä jatkoimme jätehuoltotoimenpiteitä. Poltimme taas roskakasaa ja siinä kului melkein neljä tuntia. Roskakuoppa on yli metrin syvä ja ehkä 2,5 m x 2,5 m. Siellä on kaikki talousjäte purkeista papereihin. Nyt siinä oli myös puista sahattuja oksia ja haravointijätteitä. Tuli paloi jokseenkin nihkeästi, mutta savua oli sitäkin enemmän. Mitä jos tuollainen roihu olisi Vaasassa pihallamme. Olisipa poliisi ehkä piankin kyselemässä ja sakkoja kirjoittamassa. Tällaisella helteellä ja kuivalla ilmalla ei tulisi mieleen sytyttää minkäänlaista tulta. Illan pimetessä pieni tuli loimotti siellä edelleen. Missä kipinämikko?

Tullessamme kotiin iltapäivällä ihmettelimme lähellä kirkkoa, kun ihmisiä istui kolmen ison puun alla satamäärin. Mikä kokoontuminen? Voisiko tuossa olla vainajan muistelukokoontuminen? Kehittelimme erilaisia versioita kokoontumisen syistä. Illalla näin pihalla Mr. Antonin ja kysyin häneltä, mitä ne ihmiset olivat. Hän kertoi, että ne olivat eläkeläisiä, jotka odottivat kaupungilta eläkerahoja.

Meidän kohdallemme pysähtyi harvinainen auto. Siinä oli neljä valkoihoista ja he kysyivät poliisia. Kerroimme itsekin olevamme vierailijoita, mutta näytimme heille keltaisen kaupungintalon, josta voi kysyä. Nkurenkurussa emme ole tavanneet valkoihoisia sukumme lisäksi kuin yhden jenkkipariskunnan, jotka ovat vapaehtoisina opettajina, mies kirkon High Schoolissa ja vaimo valtion Public Schoolissa.

Illan suussa ihmettelimme, mistä kuuluu rummutusta ja laulua. Lähdimme katsomaan ja kauppakeskuksen vieressä ilmeisesti poliisiasemanpihassa oli ryhmä tanssijoita. Senkin kysyin Mr. Antonilta ja hän tiesi, että ryhmä harjoittelee jotain varten. Siinä oli kolme rumpua ja nuoret miehet rummuttivat niitä. Tanssijoita oli toistakymmentä. Aikamme katseltuamme minäkin innostuin tanssimaan aidan takana kun siellä oli muitakin ryhmään kuulumattomia, jotka tanssivat. Matkin yhtä ryhmään kuulumatonta naista joka oli aidan sisällä. Hän huomasi tanssini ja alkoi opettaa minulle yksinkertaisia liikkeitä. Se oli hauskaa. Voisinkin ruveta täällä yksikseni tanssimaan afrikkalaisittain omalla tavallani. Musiikkina oli rummutus, taputukset ja laulu, jossa oli esilaulaja ja muut vastasivat. Ligolointi kuului myös mukaan.

Maanantaina ruokanamme oli kummallakin yksi iso peruna. Täällä kaupassa on bataatin kokoisia isoja perunoita. Särpimenä Flooraa ja yrttisuolaa. Se saattoi muistuttaa jonkun paikallisen päivän ateriaa. Tiistaina taas keitimme mahangua parin päivän annoksen ja kaupassa oli taas kaatia niin siitä saimme särpimen. Muistelin joskus tehneeni kaalista vanhanajan lisäkettä eli sipulia freesattiin öljyssä, kaalit lisättiiin myös ja jonkun ajan kuluttua vähän vettä, liemikuutio. Lautanen ja vatsa täyttyi tuollakin ruualla.

Tiistai oli vapaapäivä ja se tiesi sitä ettei nettiyhteyttä D:n koneen kautta ollut tiedossa. Haaveilen meneväni ostarin nettikahvilaan (200 m) ja yritän sieltä saada tekstin blogiin. Saa nähdä miten käy.

Aamulla lähdimme puoli seitsemän pyöräilemään. Silloin on mukavan viileää. Pyöräilimme kylätien tapaista kolme varttia. Savimajoja ja maissipeltoja, puita laitumia. Saavuimme kyltille ”Sunshine river gesthouse 500 m”. Ajomme sinne. Joen rannassa oli muutama numeroitu savimaja ja pieni rapattu parakki, jossa luki Sunshine kiosk. Ihmisiä ei näkynyt. Yhden majan ovi oli auki. Se oli betoninen (tai savinen) sisältä. Kalusteena yksi tuoli.

Matkamme varrella oli myös uusi, suomalaisen omakotitalon kokoinen harmaa tiilirakennus. Vaille seitsemän lapsia oli kokoontunut sen pihalle. Siis siinä oli sen kyläkulman koulu. Pihalla oli lipputanko.Pyöräilimme vielä Nkurengurun keskustassa ihmisten asuntojen seassa, kun siellä on myös tientapaisia. Harmi, miten paljon lasinsiruja on tiellä. Uuden asemakaavan mukaiset asumukset alkavat nousta keskustaan. Pihapiirissä pitää olla yksi tiilinen asuinrakennus ja majoja saa olla lisäksi. Kyllä jokaisen talon pihalla on ainakin keittokatos. Kukapa sisällä rupeaisi keittelemään tällaisilla helteillä. Ihmettelen vain, miten olkikatto ei syty palamaan.
Olen lukenut bushmannilähetyksen alkuvaiheista. Kyllä syvä kunnioitukseni vain lisääntyy kaikkia uranuurtajia kohtaan. Miten alkeellisissa olosuhteissa koko Lounais-Afrikassa on saatu työtä aloittaa. Vastoinkäymisiä on ollut paljon. Milloin heimopäälliköt ovat tehneet työn mahdottomaksi, milloin tuli on tuhonnut lähetysaseman. Tai kun epäluuloisille bushmanneille opetettiin viljan viljelyä, tallasivat ja söivät karjalaumat moneen kertaan orastavan viljan tai elefanttilauma sotki juuri kypsymässä olleen viljan. Sitten asetettiin peltojen ympärille vartijat. Jokaiselle sivulle tehtiin yhdelle perheelle maja. No, jossain vaiheessa vartijat saattoivat lähteä metsälle ja silloin tietty taas pelto sai osakseen jonkun vihollisen hyökkäyksen.

Muna oli käynyt eilen tikkejä otattamassa 20 km päässä olevassa sairaalassa. Isoäiti kertoi, että varusteet ovat hyvät, mutta taidot huonot. Hoitaja ei löytänyt lapsen kädestä suonta, jotta olisi voinut panna nukutusainetta. Sitten se pantiin lihakseen, mutta ei lapsi nukkunut vaan kipu oli ilmeisesti kamala, kun lapsi itki lohduttomasti. Muutaman tikin jälkeen vanhemmat sanoivat, että ei lasta voi kiduttaa näin. Tulemme viikon perästä uudelleen.

Nyt Muna kulkee jo ilman käärettä. Haava tervehtyy ilahduttavasti ilman tulehdusta. Tosin haava on kursittu niin rumasti umpeen, että ihan hirvittää. Tikit on pantu syvälle, niin että haavan reunat ovat jääneet puolen cm päähän toisistaan. Laitan kuvan sitten kun saan latauksen onnistumaan. Varmaan siitä jää ikuinen ruma arpi, kun se lopullisesti paranee. Kiitos jokaiselle, joka on rukoillut Munan puolesta. Olemme kaikki pihapiirissä iloisia, että näinkin hyvin ovat asiat, koska ne voisivat olla paljon huonommin. Tänäänkin Muna huuteli: Hellow, how are you today?”

Perhosia täällä on paljon – ja kaikki erilaisia kuin Suomessa. Voisimmekin jatkaa muutama vuosi sitten perheen kesken alkanutta perhoskuvauskilpailua. Metsästetään taas perhosen kuvia, jos satutaan saamaan ja ehkä kilpailu pääsisi etenemään tuomarointiin asti. Minulla ainakin ovat vanhat kuvat vielä tallella. Viime kesänä sain erikoisia perhoskuvia Itävallassa kun yksi iso perhonen istuskeli käsivarrellani ja antoi kuvata itseään joka puolelta. Arto vangitsi tänään joulutähden kukassa istuvia keltaisia perhosia.

Tänään kävin läpi ensi viikon Workshopin sisältöä. Menen siis Ambomaalle pitämään workshopin aiheesta Solution-focused counseling. Sinne on tulossa 25 seurakuntien työntekijää ja sosiaalistyöntekijöitä. Lyhytterapian perusmenetelmät ja kysymykset eivät tarvitse syvällistä psykologista tietoutta, siksi niitten opettaminen voisi hyödyttää täällä työntekijöitä, joilta odotetaan apua elämän solmuissa erityisesti avioliitossa. Tutkin sanakirjasta sanoja, joita mahdollisesti joudun käyttämään. Mietin kysymyksiä ja ryhmätehtäviä. Minulla on tehtynä 9 monistetta. Kiitos Tarja P:n, että sain ne oikeakieliseen asuun. Opin kääntäessäni paljon itsekin.

Odotan oikein innolla koulutusta. Täällä lukemani kirjat lähetyshistoriasta, afrikkalaisesta kulttuurista ja kansanluonteesta ovat olleet hyvää perehdytystä täkäläiseen ajattelutapaan. Erityisen arvokkaana oppikirjana pidän Palmujen laatimaa Strenghtening the Family –kirjaa ja vasta ilmestynyttä työkirjaa. Tuon kirjan annoin viime kesänä kansainvälisessä perheterapiakonferenssissa Helsingissä Ghanalaiselle presbyteeripastorille, joka tekee avioliittotyötä maassaan. Hän oli siitä tavattoman kiitollinen ja laittoi myöhemmin mailia, että hän käytti kirjan opetuksia jo seuraavan sunnuntain saarnassa. Siunatkoon Jumala tuon kirjan siinäkin maassa.

Janne tuli käymään illansuussa. Hän toi viisi tuoretta maissintähkää. He olivat matkallaan saaneet niitä eräästä vankilasta, jossa kasvoi isot pellot maissia ja heitä evästettiin puolella säkillisellä maissia. Matka oli ollut kaikin puolin hyvä, vaikka toinenkin evankelista oli sairastunut malariaan. Oireina oli ensin päänsärky ja oksennus. Heillä oli tauti ollut ennenkin eivätkä he siitä säikähtäneet. Malarian itämisaika on 10 vrk. Elefanttilaumakin oli tullut nähdyksi tietä ylittämässä ikään kuin ylimääräisenä ohjelmana.

Bushmanneja on arviolta 10 000 ja he elävät edelleen ryhminä eivätkä ole sekoittuneet muihin heimoihin. Heidän ihonvärinsä on ruskea. Edelleen on havaittavissa heidän halveksimista sekä valkoisten että mustien taholta. Pertti Toivanen kertoo kirjassaan yhdestä matkastaan bushmanien luo. Hän oli lähettänyt sanan, että kontaktihenkilöt pyytäisivät ihmisiä kokoukseen. Kokouksen alettua hän ihmetteli, kun paikalla oli vain mustia. Sitten hän tajusi, että sanamuoto oli väärä. Seuraavana päivänä hän sanoi: ”Pyytäkää ihmisiä ja bushmanneja kokoukseen”.

Matkalaiset olivat tavanneet alueen pappeja ja diakoneja, pitäneet kokouksia, vieneet vaatteita ja kartoittaneet seurakuntien tarpeita. Yhdellä huoltoasemalla oli raamattu-kauppa käynyt. Jannella oli mukanaan raamattuja useammalla kielellä. Siunaa Herra Sanasi jokaisen lukijan iankaikkiseksi elämäksi. Anna sanan siemenen kantaa satakertainen sato. Kiitos että sinun Sanasi ei tyhjänä palaja.

Yhdessä kokouksessa oli kysytty, onko paikalla niitä, jotka haluavat tulla vihityksi avioliittoon, kun pappi oli paikalla. Monia käsiä nousi. Kirkkoherra Karugeva sai vihkiä kaikkiaan seitsemän paria, joilta löytyi myös tarvittavat paperit. Paikallista kieltä ei matkalaisista kukaan osannut, mutta heillä oli käytettävissään tulkki. Bushmanien kieli on edelleen naksutuskieltä, jota vain harva on oppinut ymmärtämään.

Bushmanneilla on kouluja ja monet lapset ovat lahjakkaita oppimaan, mutta 13-ikävuoden tienoilla koulunkäynti-innostus lopahtaa. Joku on tullut High Schooliin, mutta menestys on ollut surkea. Perinteinen metsästys ja keräily elinkeino ei enää elätä kaikkia. Hallitus lähettää bushmannien asuma-alueille ruoka-avustuksia. Viljelyinnostus ei kukoista, vaikka mm. suomalaiset lähetit ovat kädestä pitäen yrittäneet sitä opettaa.

Olkoon siunattuja kaikki ne papit, diakonit, evankelistat ja saarnaajat, jotka Jumala on lähettänyt tuon heimon keskuuteen. Enentäköön Hän heidän työnsä hedelmän. Kulkekoon Pyhän Hengen uudeksi luova voima heidän matkassaan.

Sunnuntai 19.4.2009

Eilen aamulla kahdeksan maissa kuulin laulua ja arvasin sen tulevan kirkolta. Ajattelin, että joku kuoro harjoittelee. Koska kirkko on 300 m päässä, päätin lähteä katsomaan. Siellä olikin hautajaissaatto. Ruumisauto oli portaiden edessä ja arkku oli vedettynä ulos. Ihmiset seisoivat ympärillä kirkon edessä ja lauloivat. Sitten arkku kannettiin sisään ja ihmiset seurasivat perässä. Mieleni olisi tehnyt seurata perässä, mutta en tiennyt, olisiko se ollut sopivaa. Pitää kysyä. Koulun pappi siunasi vainajan kun kirkkoherra Karugeva on huomiseen asti Bushmanlandian matkalla.

Muistelutilaisuus on ollut jo eilen. Se on täkäläinen tapa. Huomenissa on siunaus ja maahan laskeminen. Olen ottanut kuvia eri maitten hautausmaista. Jokaisessa näyttää olevan oma tyylinsä. Täällä on tyypillistä, että hautausmaat ovat hoitamattomia. Muistomerkit kyllä on haudalla ja jossain muovisia kukkia. Hautausmaan portit ovat kettingillä ja munalukolla suljetut. Ilmaisesti sinne ei haluta eläimiä tallustelemaan.

Olimme kirkossa tänään. Kirkkoväki on huomattavan nuorta. Kun lapset ovat lähteneet alkuliturgian jälkeen ennen saarnaa pyhäkouluun, jäljellejäävistä edelleen yli puolet on nuoria. Heissä on kansan tulevaisuus. Kunpa Jumalan sana saisi juurtua syvälle heidän sydämeensä ja elämäänsä. Kunpa he oppisivat elämään suhteessa Jumalaan, niin että usko olisi elämän voima ja iloa.

Kaupunginjohtaja Heikki Hausikon oli pappina ja saarnaajana oli joku tuntematon pastori. Joitain asioita Mr Hausikon sanoi englanniksi meille. Mm kun hän pyysi ihmisiä toivottamaan toisilleen ”Herra kanssasi”, hän sanoi, että tuon toivotuksen myötä Jumala todella on tuon ihmisen kanssa, toivotus ei ole vain meidän inhimillinen toivotuksemme. Tämän päivän evankeliumiteksti oli Johanneksen 20 luvusta, jossa Jeesus ilmestyy opetuslapsilleen ja sanoo: ”Rauha teille” Myöhemmin hän huomioi erityisesti epäuskoisen Tuomaan ja näyttäytyi myös hänelle. Tuomaksen usko syttyi tuossa kohtaamisessa. Hän tunnusti: ”Minun Herrani ja minun Jumalani”. Mitähän tuo tunnustus merkitsi miehen elämässä pitkässä juoksussa? Miten se muutti hänen elämäänsä? Samassa kohtaamisessa Jeesus julisti autuaiksi kaikki ne jotka uskovat, vaikka eivät näe.

Kolehtia varten on varattava monta rahaa, koska edessä saattaa olla useita koreja, jotka menevät eri tarkoituksiin. Pääsiäisenä oli neljä, nyt kaksi. Kolehti viedään riveittäin eteen. Synnintunnustus luetaan polvillaan yhteen ääneen niin kuin roomalaiskatolisessa kirkossa .

Aamulla olimme kävelleet rannalla auringonnousun aikaan tunnin verran ja nyt keskipäivän helteellä lähdimme toiseen kertaan. Kiersimme hautausmaitten kautta taas joen rantaan. Yksinäinen kalastaja seisoi polvia myöten vedessä ja onki. Saaliina on viiden sentin mittaisia sinttejä. Niitä olen nähnyt muittenkin saalistavan.

Iltapäivällä tuli Suvi ja lapset syömään. Otan nyt takaisin sitä, mikä ei toteudu Suomessa. Nimittäin se, että voisin laittaa sunnuntailounasta lapsille tai heidän perheilleen. Kokkisotaperiaatteella tein risoton: Sipulia, valkosipulia ja kaalia freesasin, sitten vesi, riisit, porkkanakuutiot ja vihreät pavut. Liemikuutioita joukkoon ja siinäpä risotto olikin valmis. Salaatin tein porkkanaraasteesta ja kaaliraasteesta. Nyt pitää jäädä odottelemaan taas kaalin tuloa kauppaan.

Lapset leikkivät Munan ja naapurista tulleiden ystävien kanssa pihalla, muut aikuiset olivat siellä ja minä paistoin lättyjä, kun lapset toivoivat ”Joo, paistetaan plättyjä. Isi aina tekee plättyjä.” Kermapurkkikin oli löytynyt Suvin jääkaapista ja parasta ennen päivämäärä oli tänään. Siinä sitten herkuttelimme. Eipä minunkaan ole tullut paistettua lättyjä… lapset muistavat mökillä sadepäivälätyt ja sitten muutaman kerran kesässä muurinpohjaletut. Voisin jatkaa mummojen perinnettä lettujen paistamisessa lapsenlapsille!

Suvilta tuli kasa Afrikan lähetyskirjoja. Maltan tuskin odottaa, että pääsen niitä ahmimaan. Viimeksi olen lukenut 1958 painettua SLS 100-vuotisjuhlakirjaa Ambomaan työstä. Ehkä viidessäkymmenessä vuodessa on menty eteenpäin. Kuitenkin kansan elämäntavassa ainakin täällä on vielä paljon samaa.

Eilen illalla pääsin nauttimaan parista sähköpostiviestistä. Vihjeeksi vain lukijoille.

Sunnuntai 19.4.2009

Eilen aamulla kahdeksan maissa kuulin laulua ja arvasin sen tulevan kirkolta. Ajattelin, että joku kuoro harjoittelee. Koska kirkko on 300 m päässä, päätin lähteä katsomaan. Siellä olikin hautajaissaatto. Ruumisauto oli portaiden edessä ja arkku oli vedettynä ulos. Ihmiset seisoivat ympärillä kirkon edessä ja lauloivat. Sitten arkku kannettiin sisään ja ihmiset seurasivat perässä. Mieleni olisi tehnyt seurata perässä, mutta en tiennyt, olisiko se ollut sopivaa. Pitää kysyä. Koulun pappi siunasi vainajan kun kirkkoherra Karugeva on huomiseen asti Bushmanlandian matkalla.

Muistelutilaisuus on ollut jo eilen. Se on täkäläinen tapa. Huomenissa on siunaus ja maahan laskeminen. Olen ottanut kuvia eri maitten hautausmaista. Jokaisessa näyttää olevan oma tyylinsä. Täällä on tyypillistä, että hautausmaat ovat hoitamattomia. Muistomerkit kyllä on haudalla ja jossain muovisia kukkia. Hautausmaan portit ovat kettingillä ja munalukolla suljetut. Ilmaisesti sinne ei haluta eläimiä tallustelemaan.

Olimme kirkossa tänään. Kirkkoväki on huomattavan nuorta. Kun lapset ovat lähteneet alkuliturgian jälkeen ennen saarnaa pyhäkouluun, jäljellejäävistä edelleen yli puolet on nuoria. Heissä on kansan tulevaisuus. Kunpa Jumalan sana saisi juurtua syvälle heidän sydämeensä ja elämäänsä. Kunpa he oppisivat elämään suhteessa Jumalaan, niin että usko olisi elämän voima ja iloa.

Kaupunginjohtaja Heikki Hausikon oli pappina ja saarnaajana oli joku tuntematon pastori. Joitain asioita Mr Hausikon sanoi englanniksi meille. Mm kun hän pyysi ihmisiä toivottamaan toisilleen ”Herra kanssasi”, hän sanoi, että tuon toivotuksen myötä Jumala todella on tuon ihmisen kanssa, toivotus ei ole vain meidän inhimillinen toivotuksemme. Tämän päivän evankeliumiteksti oli Johanneksen 20 luvusta, jossa Jeesus ilmestyy opetuslapsilleen ja sanoo: ”Rauha teille” Myöhemmin hän huomioi erityisesti epäuskoisen Tuomaan ja näyttäytyi myös hänelle. Tuomaksen usko syttyi tuossa kohtaamisessa. Hän tunnusti: ”Minun Herrani ja minun Jumalani”. Mitähän tuo tunnustus merkitsi miehen elämässä pitkässä juoksussa? Miten se muutti hänen elämäänsä? Samassa kohtaamisessa Jeesus julisti autuaiksi kaikki ne jotka uskovat, vaikka eivät näe.

Kolehtia varten on varattava monta rahaa, koska edessä saattaa olla useita koreja, jotka menevät eri tarkoituksiin. Pääsiäisenä oli neljä, nyt kaksi. Kolehti viedään riveittäin eteen. Synnintunnustus luetaan polvillaan yhteen ääneen niin kuin roomalaiskatolisessa kirkossa .

Aamulla olimme kävelleet rannalla auringonnousun aikaan tunnin verran ja nyt keskipäivän helteellä lähdimme toiseen kertaan. Kiersimme hautausmaitten kautta taas joen rantaan. Yksinäinen kalastaja seisoi polvia myöten vedessä ja onki. Saaliina on viiden sentin mittaisia sinttejä. Niitä olen nähnyt muittenkin saalistavan.

Iltapäivällä tuli Suvi ja lapset syömään. Otan nyt takaisin sitä, mikä ei toteudu Suomessa. Nimittäin se, että voisin laittaa sunnuntailounasta lapsille tai heidän perheilleen. Kokkisotaperiaatteella tein risoton: Sipulia, valkosipulia ja kaalia freesasin, sitten vesi, riisit, porkkanakuutiot ja vihreät pavut. Liemikuutioita joukkoon ja siinäpä risotto olikin valmis. Salaatin tein porkkanaraasteesta ja kaaliraasteesta. Nyt pitää jäädä odottelemaan taas kaalin tuloa kauppaan.

Lapset leikkivät Munan ja naapurista tulleiden ystävien kanssa pihalla, muut aikuiset olivat siellä ja minä paistoin lättyjä, kun lapset toivoivat ”Joo, paistetaan plättyjä. Isi aina tekee plättyjä.” Kermapurkkikin oli löytynyt Suvin jääkaapista ja parasta ennen päivämäärä oli tänään. Siinä sitten herkuttelimme. Eipä minunkaan ole tullut paistettua lättyjä… lapset muistavat mökillä sadepäivälätyt ja sitten muutaman kerran kesässä muurinpohjaletut. Voisin jatkaa mummojen perinnettä lettujen paistamisessa lapsenlapsille!

Suvilta tuli kasa Afrikan lähetyskirjoja. Maltan tuskin odottaa, että pääsen niitä ahmimaan. Viimeksi olen lukenut 1958 painettua SLS 100-vuotisjuhlakirjaa Ambomaan työstä. Ehkä viidessäkymmenessä vuodessa on menty eteenpäin. Kuitenkin kansan elämäntavassa ainakin täällä on vielä paljon samaa.

Eilen illalla pääsin nauttimaan parista sähköpostiviestistä. Vihjeeksi vain lukijoille.

Lauantai 18.4.2009

Onneksi otin pari Pilates-CDtä mukaan. Niitä voi tehdä aamuisin auringon noustessa ikkuna ja ovi avoimena, jotta raitis ilma ja lintujen laulu voi virrata sisään. Nimittäin liikunta täällä jää vähin etenkin sellaisina päivinä, jolloin tulemme myöhään SJJJta. Pöyräilyä 2x20 min – tosin superhiekkaista tietä, joten se on vaativampaa kuin kotoinen öljysoralla pyöräily. Tavallisesti kävelemme illansuussa tunnin verran. Tosin vauhti täällä on kuin hidastetussa filmissä kuumuuden tähden.

Aamulla tapasin Munan isänsä ja Mr. Antonin kanssa pihalla. Otin munasta kuvan. Siitä näkyy, ettei putoaminen ollut mikään pikku tärsky. Muna-kulta on kuitenkin pirteä ja puheleva eikä kuulemma valita haavan kipua. Ehkä antibiootissa on myös särkylääkettä – toivottavasti. Eilen oli kääre vaihdettu. Onneksi heillä on sairaanhoitaja ystävänä. aamutuimaan tuli myös eräs pariskunta Munaa katsomaan. He näyttivät tuntevan D:n perheen kun kyselivät, olemmeko menossa Suvin luo.
Muna tutki onkaloa hiekassa läpimitaltaan ehkä 4 cm. Isä Siqwale selitti, että sammakko on mennyt siitä talviunille. Tietty sammakkolaji talvehtii maan sisässä ja kevään tullen sitten loikkii joen rantaan ja veteen.

Aamupäivällä oli ohjelmassa kanamme vienti tate Tomaksen kanatarhaan. Tai eihän se mikään tarha ole, kanat käyskentelevät vapaana ja Suvi sanoi, että välillä ne tepastelevat koulun pihalla asti ( 400 m). Sinne jätimme kukonpoikamme ja oitis muut kukot alkoivat sitä näykkiä. Iloisena kana kuitenkin lähti ruokaa etsimään, kun sai olla jaloista vapaana. Saa nähdä, päätyykö kukonpoika vielä meidän ruokapataamme. Tate Tomas saa kyllä tarjota meille kynityn kanan, vaikka porukassamme on kyllä kokemusta kanan kiinniottamisesta ja patavalmiiksi saattamisessa. Lukijakunnassakin taitaa löytyä sellaista kokemusta, mutta ehkä vapa-ehtoisia ei kuitenkaan löydy.

Kävimme myös katsomassa tate-Tomaksen possut, jotka olivat aitauksessa 100 m päässä pihapiiristä. possut olivat hyvinvoivan näköisiä mustankirjavia. Siis mustia possuja mustien maassa – aika mielenkiintoisen näköinen possurotu.

Kalley tuli tänään pihatöihin. Piha lakaistaan kerran viikossa. Tähän aikaan alkavat kuivat lehdet tippua. Tuntuu aika uskomattomalta, että syksyyn mennessä on kaikki puut paljaana lehdistä. Joonas haluaa olla miesten hommissa mukana. Nytkin hän kävi Kalleyn kanssa haravoimassa. Pihan haravointiin ja roskien metsään viemiseen kuluu reilut kolme tuntia. Koulun ympärillä olevien koulun henkilökunnan talojen pihat on hyvin haravoituja hiekkapihoja. Niissä näkyy käärmeet, jos sellaisia vierailee. Suvi sanoi eilen nähneensä käärmeen jäljen kohta porin ulkopuolella.

Eilen keräsin Julian kanssa pavut, joita oli kypsynyt heidän pieneen kasvimaahansa parin litran verran. Eilen jalostimme tomaattikastiketta pavunsiemenillä, jotka olin riipinyt nahistuneista paloista. Tänään tein papumuhennosta. Kuullotettua sipulia, vehnäjauhosuurus ja kermaa, jota sattui olemaan. Maitokin olisi kelvannut, mutta kerma piti käyttää. Lisäksi oli eilisiä perunoita, raakoja porkkanoita ja keitettyjä maisseja.

Jääkaappi tyhjenee uhkaavasti ruuasta. Seuraava Rundun reissu on viikon perästä. Alan ymmärtää sitä, että syödään, mitä sattuu olemaan ja käytetään luovuutta kun yhdistellään purkkeja riisin, perunan tai pastan kanssa.

Aurinkoa olen ihmetellyt monella lailla. Ensinnäkin aurinko nousee idästä ja paistaa keskipäivällä pohjoisesta ja laskee länteen. Olin kuvitellut, että täällä aurinko käräyttää ihon alta aikayksikön. Kuitenkaan en ole yhtään ruskettunut ja huomaan ettei aurinkovoide ole välttämätöntä ainakaan palamisen vaaran vuoksi. Lapsetkaan eivät ole mitenkään erityisen ruskeita, vaikka he ovat olleet täällä vuoden ja ovat paljon ulkona. Olin kuvitellut, että hiukset vaalenisivat samalla tavalla kuin kesällä Suomessa. Mitä vielä. Raitojen juuresta nouseva oma väri on melkeinpä tummempaa kuin tavallisesti. Iho ei tunnu mitenkään kuivalta. Esimerkiksi kasvoihin muistan tosi harvoin laittaa kasvovoidetta. Kotona ihon kuivuus muistuttaa itsestään jo samana päivänä.

Aineenvaihdunta täällä ainakin pelaa, kun kuumuudessa hiki valuu. Puhdistuupahan elimistö kuona-aineista. Suolaista saakin syödä huoleti. Metvurstia syön muutaman siivun päivässä. Se on Rundun ostoksia ja Windhukilaisesta lihajalostamosta kotoisin. Suurin osa ruuasta on Etelä-Afrikasta. Yritämme katsoa, jos suinkin saisimme namibialaisia tuotteita. Maitoa löytyy ja jugurttia tässä maassa tuetettuna.

Joskus olisi hauska saada blogin lukijoiden kuulumisia. Niitä voi laittaa sähköpostiin, jos ei viitsi henkilökohtaista kirjoittaa kommentteihin muitten luettavaksi. Sähköpostiosoite saara.kinnunen@evl.fi Täällä huomaan että poden jonkun asteista uutisnälkää. En kaipaa tietää, mitä maailmassa tapahtuu, vaan enemmän sitä, mitä läheisille ihmisille kuuluun. Jokainen viesti ja sähköposti on enemmän kuin tervetullut. Täällä informaatio rajoittuu siihen, mitä jutellaan ihmisten kanssa tai katsellaan ikkunasta tai kulkiessa. Nettiä en ole viitsinyt selata, koska jokaisen sivun avaaminen maksaa erikseen. Täällä ostetaan prepaid aikaa. Sitä saa kauppojen kassalta. Netin sivustojen selaaminen on hidasta, siksi rajoitun vain henkilökohtaiseen infoon eli blogiin ja sähköpostiin, joskus ylimääräisenä herkkuna katson face-bookin kuvattomana versiona. Siis jonkunlainen inforiippuvuus on olemassa.

Tänään oli tosi mukava lukea eilen tullutta postia. Kaksi viikkoa vanhaa Uutta tietä ja Kotimaa-lehtiä ja Askel-lehteä. Pohjalaisestakin tulee viikonloppunumerot kahden viikon viiveellä. Posti tulee noin kerran viikossa ja se näyttää olevan juhlapäivä täällä oleville.

Perjantai 17.4.2009
Jäimme Suvin ja lasten luo yöksi, kun aamulla koulu alkaisi aikaisin. Nukuimme kuistilla, jossa ikkunoissa oli sekä kana, että sääskiverkot ja sitten luonnollisesti vielä vuoteemme ympärillä oli malariaverkot. Siinä saimme olla ikään kuin ulkona ja kuulla kaikki Afrikan yön äänet.

Iltayöstä naapuristossa soitettiin äänentoistolaitteita. Musiikki oli afrikkalaista musiikkia, joten saatoimme kuvitella porukan laulavan ja soittavan nuotion ääressä. Illalla oli puhetta, että ulkona ei saa missään tapauksessa kulkea yksin, sillä vieläkin ihmisiä häviää. Syynä on noitatohtori joukkoineen. Hän tarvitsee tiettyjä ihmisen ruumiinosia parannusmenoihinsa. Noitatohtorin rummutus saattaa kuulua yöllä.

Keskiyö on aivan hiljaista. Kuu valaisi pihamaiseman, joten silloin ei ollut pilkkopimeä. Heräsimme kirkonkellojen soittoon. Ne kuuluivat paljon lähempää kuin meillä. Kellojensoittoon heräsivät myös kukot ja linnut. Aamulla saattoi kuulla monien lintujen laulavan. Yöllä kuului aasin erityisen ruma mylvintä – tai miksi sitä kutsuisi. Loikoilin auringonnousun yli ja seurasin päivännousua pihapuitten lomitse. Lapset olivat heränneet ja popsivat vaarin keittämää puuroa.

Rosa tuli töihin. Hänellä oli pyykki ja siivouspäivä. Olin eilen järjestellyt lastenhuoneitten tavaroita muistellen samalla kaaosta omassa lastenhuoneessamme kolmekymmentä vuotta sitten. Muistan kerran kun meillä oli kolme lasta ja Jouni ehkä vuoden ikäinen, lastenhuone oli päässyt sellaiseen kaaokseen, että en jaksanut tehdä sille mitään. Tuntui toivottomalta aloittaa mistään nurkasta kun kaikki laatikoittenkin sisältö oli yhtenä mylläkkänä lattialla. Kutsuin silloin yhden tytön päiväksi järjestämään huonetta. Leikit sujuvat taas muutaman päivän sutjakammin, kun tavarat on hetken järjestyksessä.

Kun Rosa tuli töihin, hänellä oli tuliaisina meille lahjaksi kana, tai oikeammin pieni kukko. Se oli samalla tervehdys koko heidän perheeltä. Meme Sabinaa (Rosan äitiä) olemme tavanneet useammin täällä omalla pihallamme, kun hän käy Siqwalella auttamassa. Perheessä on kuusi lasta, invalidi isä ja välistä myös serkkuja huollettavana. Sisarusten lapset ovat nimittäin täällä kuin omia ja niistä huolehditaan tarpeen tullen.

Jos Krisse ja Markku saivat Tansaniassa vuohen, niin me emme ole vielä siihen asti päässeet. Vuohia täällä kyllä kulkee ympäriinsä. Äskenkin kävin hätistämässä vuohilauman pihaltamme. kun ne uhkasivat siirtyä takapihalle, missä on Siqwalen kitukasvuinen kurpitsapenkki (jota kastelen huuhdevesillä). Kanamme oli jaloista sidottu ja Rosa sitoi sen narulla puuhun, ettei se karkaa. Oli siinä meillä lastne kanssa ihmettelemistä ja hoitamista. Annoimme leipää ja vettä. Matti-vävy antoi ohjeeksi, että pataan vaan, mutta aiomme vielä säästää sitä ja antaa sen kasvaa Tate-Tomaksen kanojen kanssa heidän pihallaan. Huomenna teemme lasten kanssa kananvientiretken.

Tuossa vuohia hätistellessä huomasin, että Siqwalen kuistillakin kiekui kukko. Se taitaa odottaa iltapaistiksi pääsyä. Vuohista luin juuri , että ainakin aikaisemmin, kun lähdettiin pitkille matkoille, mukaan otettiin vuohia matkaevääksi. Silloin ei tarvitse turvautua tienvarsien tuorelihakauppiaisiin.

Katselin Rosan työntekoa. Hän on ahkera, tarkka ja tunnollinen nuori tyttö. Teresa-vauva on edelleen mukana. Niinhän kaikki naiset täällä tekevät kotitöitään. Kun Rosalla on nälkä, rinta vain suuhun ja lattian luuttuaminen jatkuu.. Kyllä työssäkäyvässä lapsiperheessä on iso apu, kun pyykin aina kaappiin asti, siivouksen ja veden keiton tekee joku muu. Pyykkiä ei sentään kylän tavan mukaan pestä joen rannassa, vaan koneessa. Sen pisin ohjelma kestää 15 min ja korkein lämpötila on 55 C. Yksi pesu ja vesi pois ja uusi vesi päälle huuhteluvedeksi ja sitten linkous. Eipä ihme, että kaikki vaatteet eivät lähde puhtaiksi.

Olen lukenut Lounais-Afrikan lähetyshistoriasta kertovia kirjoja. Täällä paikanpäällä elää Ambomaan ja Okavangon asiat uudella tavalla. Ambomaallehan menemme parin viikon kuluttua Workshoppia pitämään. Kirjat ovat tosin vanhoja, mutta ehkä Oniipan kirjastosta saamme siellä käydessämme uudempia.

Torstai 16.4.2009

Tänä aamuna lähdimme puoli kuusi katsomaan auringonnousua joen rantaan. Saimme hyviä kuvia ja nautimme hiljaisuudesta ja pelkistä luonnon äänistä. Linnut olivat liikkeellä laumoittain. Rantaan mennessämme oli kirkon vieressä olevassa oppilasasuntolassa jo täysi liikenne päällä. Lapset olivat menossa aamupalalle ennen kouluun lähtemistä. Kirkon vieressä on kirkon ylläpitämä oppilasasuntola valtion koulun oppilaille. Rannalta tullessamme kuuden aikaan oppilaat olivat jo matkalla koulupuvussaan kouluun. Oppilaita tulee lähikylistä ja Angolankin puolelta ja juuri he auvat asuntolassa.

Eilen kyselin kokki Eliaalta, mitä hän keittää ruuaksi High Schoolin lapsille. Silloin oli ruokalistalla riisiä, kurpitsaa ja kalaa. Lapset saavat oppilas-asuntolassa aamupalaksi teetä ja leipää, puuron klo 10, lounaan 13.20 ja sitten illalla kuudelta keton tai jotain muuta. Hyvin he saavat ruokaa, jotta jaksavat käydä koulua.

Murheellista, että vaikka lapset käyvät koulua kymmenenkin vuotta, heräävät aamuisin, tekevät läksynsä, niin vain harva pääsee jatkamaan lukioon tai ammatilliseen kouluun. Koulutuspaikkoja ei yksinkertaisesti ole. Lapsiahan täällä on paljon, perheessä keskimäärin 6-8 lasta, koulutetuilla ehkä 3-5. Siis tämä maa tarvitsee jatkokoulutuspaikkoja, ammattikouluja yms. Tänään oli taas lihakauppa ilmestynyt kaupan pihalle. Mitkään direktiivit eivät taida säädellä tuoreen tavaran kauppaa.
Kasvissyöjän identiteettimme vahvistuu.

Kävelimme myös Open Marketissa. Siitä otan joskus kuvan, kun se on luku sinänsä. Siinä on nuoria yrittäjiä myymässä etupäässä vaatteita. Viipurin tori tulee mieleen, mutta tässä rakennelmat ovat kieltämättä eksoottisemmat. Saimme sieltä yhden paidan ArtollePysähdyimme juttelemaan myyjien kanssa. Nuoret näyttävät puhuvan mieluusti englantia ja mukavaahan se on meillekin.

Muna tuli tänään kotiin sairaalasta. kun käväisimme mbongilla, hän istui perheineen pihalla, siinä oli myös pari ystävää ja Mrs. Siqwalen äiti oli tullut Sambiasta. Kyllä pikku Muna-parka oli pahan näköinen. Pää oli kääreessä. haava oli ollut ainakin 10 cm pitkä ja syvä. Silmä oli muurautunut melkein umpeen ja se vuoti mätää. Mustassa ihossakin voi olla mustelmaa. Sellainen oli Munan silmän ympärys. Kyllä jokainen rukoileva lukija saa jatkaa rukousta Munan puolesta, ettei haava tulehtuisi ja silmän tulehdus asettuisi. Kaksivuotiaan pahojen haavojen paraneminen on pitkä prosessi, kun lapsi ei osaa antaa olla kutiavien tai kipeitten paikkojen rauhassa.

Muuten Muna oli virkeä ja iloinen ja juoksenteli Julian kanssa. Kiitos Jumalalle, että enkeleitä oli onnettomuudessa mukana. Muna oli istunut etupenkillä. Vauhti oli ollut hiljainen, kun he olivat kivisellä tiellä lähestymässä kotia. Äiti oli heti pysäyttänyt auton, kun näki oven avautuvan. Näin lapsi ei jäänyt pyörän alle. Mrs. Siqwale oli heti mennyt lähellä olevan sairaanhoitaja-ystävänsä luo ja hänen kanssaan sitten alkoi sairaalareissu. Puhalla hyvä Jumala parantavaa, uudeksi luovaa henkeäsi tuon pienen lapsen päälle. Kerroin Mrs. Siqwalelle, että minun ystäväni Suomessa ovat rukoilleet Munan puolesta. Hän oli liikuttuneen kiitollinen.

Jannen matka on mennyt tähän asti hyvin. Hän soitteli.Yksi evankelista on kyllä sairastunut matkalla malariaan, mutta Jannella on lääkkeet mukana, joten se ei pääse pahenemaan, kun heti saadaan lääkettä. Matka päättyy maanantaina, joten vielä tarvitaan rukousta.

Keskiviikko 15.4.2009
Minun on kirjoitettava itseni takia päivämäärä, koska täällä ei muuten tietäisi päivistä ja kuukausista mitään. Olemme laskeutuneet afrikkalaiseen verkkaiseen elämäntahtiin.

Sata vuotta sitten yhden ihmisen käsittelemä tietomäärä elämän aikana oli Hesarin sunnuntailiitteen verran. Miten järkyttävän paljon enemmän länsimainen ihminen ottaa vastaan tietoa ja osan siitä yrittää käsitellä. Eipä ole ihme, että kuormitumme. Täällä ihmisten tiedon käsittelykuorma lienee lähempänä meidän vuosisadan takaista. Meiltäkin on täällä karsiutunut paljon input-alueesta pois. Ei lehtiä, ei radiota, TV:stä puhumattakaan, ei videota, ei CD-soitinta. Kirjoja kyllä. Internettiäkään en juuri selaile sähköpostia ja blogiani enempää. Tänään käväisin lukemassa Kotimaa-lehden uutiset. Parempi etten olisi katsellut. Huomasin kuormittuvani ja murehtuvani. Ja kuitenkaan asiat eivät murehtimalla muutu. Ehkä riittää kestorukoukseksi; Herra armahda Suomen kirkkoa. Herätä päätöksiä tekevät kuulemaan Sinun Sanasi. Herätä meidät kaikki Sinua Isäksi kutsuvat.

Ilahdun kyllä jokaisesta tekstiviestistä ja sähköpostista. Huomaan odottavani niitä. En osaa enkä halua elää eristyksessä, vaan yhteydet tärkeisiin ihmisiin ovat tärkeitä. Kyllä ajatukset täälläkin on kaikkien perheenjäsenten luona.

Lasten mielikuvitusta ja leikkien virtaa saimme taas tänään ihmetellä. Voisi ajatella, että 350 neliömetrin hiekkapihalla leikkimiset olisi pian leikitty ja lapset kysyisivät: Mitä voisi tehdä. Sitä kysymystä ei ole yhtään kertaa kuulunut. Tänä aamuna lähdimme vaille yhdeksän ulos. Ensin lapset ottivat jalkoihinsa minun ja vaarin kengät ja sekös oli hauskaa. Joonas oli vaari ja Julia mummi. Sitten mentiin aidan reunassa kasvavan marjapensaan luo ja löydettiin muutama uusi kypsynyt marja. Siitä alkoi lasten leikin virta. Me seurasimme sivusta, avustimme, kun apua pyydettiin, mutta emme ehdotelleet mitään.

Ensin he kiipeilivät posliinipuussa (en tiedä nimeä varmasti). Se on puu, jossa on haarat matalalla ja oksistosta näkyy sevästi, onko käärmeitä. Kummallakin on oma puunsa. ”lähdetään toiseen paikkaan leikkimään hauskoja leikkejä”, ehdotti Julia. He menivät grillipaikalle ja tasapainoilivat paikan ympärillä olevilla istuimiksi tarkoitetuilla puunrungoilla. Välillä he tippuivat tahallaan ja sekin oli hauskaa.

”Etsitään uusia leikkipaikkoja”, Julia jatkoi. He hyppelivät nonkongokasoissa ja heittelivät niitä kuin palloja. Sitten he löysivät jalkapallomaalit, jotka oli pantu vastakkain ikään kuin majaksi. ”Kannetaan majaan nongongoja”. Niin tehtiin. ”Tämä olisi meidän sadesuoja”. Sitten majassa tanssittiin sadetansseja, Julia edellä ja Joonas matki äänenpainoja myöten perässä. ”Nyt sade lakkaaja tulee kesä. Tule Lilli nyt keinumaan, minä annan vauhtia. Nyt on ihana kesäaamu ja aurinko nousee”. Minun tehtäväni oli avustaa Joonas keinuun ja Julia antoi vauhdin. ”Ei karuselliä”, Joonas opasti. Sitten tuli taas sadekausi. Ja niin vuodenajat vaihtelivat pitkän pitkän aikaa. Sitten otettiin leluista kauhakuormaajatraktorit ja alettiin kaivaa hiekkaa ja välillä leivottiin pitzaa; hiekkaan piirrettiin ympyrä ja siitä voi vaari ja mummi syödä. Siinä vierähti pari tuntia ja olikin lasten ruoka-aika.

Mämmi teki loppuansa. Julialle se maistui erittäin hyvin. Hänelle tuli haikeat itkut, kun hän kuuli, että uutta mämmiä saa vasta ensi pääsiäisenä. Jotenkin hän tajusi, että sinne on pitkä aika.

Mbongille tultuamme keitimme oikeata namibialaista mahangua. Päivällä oli koulun Elias-kokki (pihapoikien isä) käynyt meitä tervehtimässä. Häneltä kysyin mahangun keitosta. Jauhopussin kyljessäkin oli keitto-ohje. Mahangu on Afrikan hirssiä. Se on talkkunan väristä ja oloistakin, sillä jauhossa ei ole sitkoa. Sitä keitetään vedessä puolisen tuntia niin että siitä tulee paksu puuro. Vähän niin kuin perunamuusi. Voisimme kuvitella että jos riisi jauhettaisiin jauhoksi, puuro voisi maistua samalta. Toisaalta se oli perunamuusin oloista. Se on tavallinen päivällisruoka. Pyhisin voidaan lisäksi syödä papuja tai pinaattia. Meidän ateriakokonaisuuden afrikkalaisuus loppui puuroon, sillä meillä oli särpimenä hyvää salaattia ja pääsisäislounaalta jäljelle jäänyttä pinaattimuhennosta. Huomenna syömme mahangupuuron lopun tomaatti-papupurkin sisällön kanssa. Se on lähempänä paikallista ruokaa. kyllä keitämme mahangua muulloinkin, kyllä se makaronin voittaa. Ravintoarvoltaanhan se on hyvää, kauran veroista – vitamiineja on vielä monipuolisemmin.

Pesin hiukan pyykkiä. Se ei ole mitenkään lempipuuhaani, mutta yksi välttämättömyys. Lämmin vesi täällä lämpiää katolla olevassa putkistossa ja päivisin se on varsin kuumaa. Pyykki kuivui arvatenkin parissa tunnissa tässä kuivuudessa.

Pikku Muna-pojasta ei ole kuulunut tänään. Siqwalen perhe on poissa eli Rundulla sairaalassa. Koululla tiedettiin, että huomenna isä tulisi jo kouluun. Tutustuimme pihapiirimme toiseen naapuriin eli Mr. Antoniin. Hän on myöskin koulussa englannin opettajana. Reipas iloinen, nuori mies.

Iltakävelyllä Kavangojoen rannalla pysähdyimme juttelemaan erään autossa istuvan iäkkäämmän pariskunnan kanssa. Tiedustelimme krokotiileistä. He sanoivat olevansa vierailijoita Rundulta eivätkä siksi tiedä. He kyselivät meidän Afrikan vaikutelmiamme ja Suomen ja Afrikan eroja. Sää ja luonto olivat tietysti ensimmäisiä. Kyllä heillä riitti ihmettelemistä kun kerroimme että lähtiessämme oli lämpötila -10. ”Kuinka ihmiset eivät kuole kylmyyteen”. Heidän mielestään heidän talvensa (kesä-heinäkuu) lämpötilat 10-18 C ovat tosi kylmiä. Kerroimme myös ihailevamme tämän kansan laulutaitoa. Kavangojoen toiselta puolelta kuului cd-soittimelta musiikki (niin kuin usein täällä kuuluu). Toivoimme, ettei soittimet tuhoaisi laulutaitoa, niin kuin Suomessa on jo käynyt. Sitä toivoi pariskuntakin.

Joen tulvavedet laskevat huimaa vauhtia. Pääsimme kävelemään aluilla, jotka viikko sitten olivat veden peitossa. Kellon lähestyessä kuutta ihmisiä ei enää paljon näy ulkona. Kun puoli viiden maissa lähdimme kävelylle, oli selkeästi liikenne rannasta koteihin päin. Nkurenkuru laskeutuu yöhön – niin kuin koko Afrikkakin.