Reilu viikko on opeteltu Suomessa elämistä. Kotiin oli mukava tulla tai erityisen mukava oli kiiruhtaa mökille kun kesä ja mökki kuuluvat yhteen. Puheet kääntyivät usein Afrikkaan. Oikeastaan joka päivä viivyimme muistoissa ja havainnoissamme kauan.

Eniten olen ajatellut afrikkalaista perhettä. Me olemme menettäneet jotain olennaista, kun olemme supistaneet perheen ydinperheeksi. Miten paljon hukkaan heitettyjä mahdollisuuksia ja käyttämättömiä resursseja!! Luulen, että iso osa suomalaisten pahoinvoinnista juontaa juurensa ihmisten yksinäisyydestä. Pienet perheet ja niitten jäsenet suuntautuvat kukin taholleen. Yksinäisyys, kuulumattomuus, juurettomuus ja tunne, ettei ole kenellekään tärkeä varjostavat mieltä.

Afrikassa yksinäisyys on tuntematon käsite. Perheyhteisössä on aina ystäviä, tärkeitä ihmisiä, ihmisiä joille itse on tärkeä. Perheyhteisö tarvitsee jokaisen työpanosta. Luontokin ajaa ihmiset yhteen. Ilta kuudelta pimeän tullen jokainen on kotona. Ilta-aterian valmistus kokoaa perheen.

Meillä on ongelmana vanhusten masennus. Se on mitä luonnollisin asia. Yksinäisyys tekee maaperän masennukselle. Afrikkalaiset eivät ymmärtäneet sitä, että me viemme vanhat ihmiset vanhainkotiin, kun he eivät enää tule toimeen omin avuin. ”Kuinka te viette omat vanhempanne pois kotoa… he ovat tehneet työtä teidän eteenne… nyt on teidän vuoro palvella heitä. Vanhukset ovat kodillemme siunaus”, muistan jonkun sanoneen.

Nyt ymmärrän myös omia tunteitani, kun olemme kahden kotona tai mökillä. Usein tulee autio tunne. Minun tekisi mieli ottaa kontaktia lapsiin. Opettelen säännöstelemään yhteydenotot kohtuulisiksi. Kun he ilmoittavat tulostaan, olen tosi onnellinen. Yritän irrottautua heistä, olla kaipaamatta. Olen kuvitellut, että se olisi luonnollinen tavoite. Kirjassani ”Kun pesä tyhjenee” kirjoitan siitä, että tyhjän tilalle pitää löytyä jotain uutta. Lasten elämää ei saa jäädä elämään… jne. Afrikassa ajatukseni saivat uutta suuntaa. Nyt ymmärrän, että kaipuuni onkin luonnollista. Se on ihmisen perustarvetta yhteyteen omiensa kanssa. Perhe kuuluu yhteen. Perhe voi olla ”yhdessä” yhteyksien pitämisen kautta, vaikka fyysisesti yhdessäoleminen ei ole mahdollinen.

Nyt annan luvan itselleni miettiä, mitä olisi toimiva perheyhteys tässä elämän vaiheessa. Haluan meidän perheellemme vahvemman perheyhteyden kuin mitä omassa lapsuudenperheessämme on ollut sisarusten kesken. Haluan kysellä sitä myös lapsilta.

Toisaalta meillä Suomessa on ilmassa ollut jo muutaman vuoden ajan sukupolvien välisen yhteyden vaaliminen, isovanhemmuus jne. Ehkä heiluri alkaa löytää oikeaa paikkaansa kun äärimmäisyydestä toiseen on ensin kuljettu.

Kun olemme kahden tyhjässä talossa tai mökillä, saatan ajatella; kyllä tässä olisi tilaa muillekin. Tämäkin on resurssien hukkakäyttöä tai vajaakäyttöä…

Antaa ajatusten kypsyä.

Edessä on mökkikesä, johon liittyy muutama päivän parin matka; huomenna Kristiinaan SLEYn kesäjuhlille, heinäkuun lopulla Suolahteen Vapaakirkon päiville, elokuun alussa HU:n kesäpäiville Riihimäelle ja elokuun lopulla hengellisen elämän syventymispäiville. Kaikissa on jotain vastuuosuutta; luentoa tai kanavaa.

Mökkikesään toivon sisältyvän ihmisten tapaamista. Pysähtymistä. Kuulumisten vaihtamista. Ajatusten syventelyä. Kohtaamista.

Kinnusen perheen UUSIA BLOGEJA seurattavaksi: Jouni ja Mari pitävät välivuoden (välivuoden mistä???) He ovat pakanneet kotinsa ja lensivät tiistaina Amerikkaan YWAMin yhdelle baselle vapaehtoisiksi. Heidän bloginsa löytyy googlettamalla Kinnuset maailmalla

17.6.2009
Kotona Vaasassa Kiislankujalla: Lentokentällä vastassa Jouni, Mari, Säde ja David. Ja kotona ihanat perunasalaatit, tänään paistetut karjalanpiirakat (Säde ja David), mustikkapiirakka (Mari) ja vaniljakastike ja muita herkkuja. Pian tulivat myös Satu ja Matti. Tuntui kummalliselta olla kotona, ihan kuin olisimme jatkaneet siitä mihin tällä porukalla jäimme kun olimme viimeksi yhdessä Säteen ja Davidin kihlajaisissa juuri ennen matkalle lähtöämme.

Afrikasta Suomeen teimme matkaa maanantaiaamusta tähän iltaan. Townhopperi haki meidät Swakopmundista. Windhoekissa saimme ajan kulumaan lukemalla, kun ulos emme saaneet lähteä. Jos joskus olen haaveillut hetkistä, jolloin ei ole mitään tekemistä, niin nyt niitä hetkiä oli. Tosiasiassa olen enemmän doing kuin beeing ihminen, niinkuin olen sanonut. Joutilaisuus ei ole minulle lepoa ja rentoutusta tuova tila, paitsi väsyneenä.

Lennot sujuivat hyvin ilman myöhästymisiä ja Johannesburg-Lontoon yölennollakin saimme kohtuullisesti nukkua.

Sielu ei siirry Afrikasta kovin helposti tänne. Lentokenttien vilinä tuntui epätodelliselta. Mielessäni kävi kuvia Nkurengurun kaupantienoilla kävelevistä ja puun alla istuskelevista ihmisistä, savimajojen pihoilla keittelevistä naisista, joenrannassa peseytyvistä nuorista ja parvina kulkevista lapsista.

Kuka on onnellinen? Kuka kokee elämänsä arvokkaaksi ja tärkeäksi? Kuka iloitsee elämästä?

Jokaisella on oma tiensä. Afrikan syrjäisessä puskassa elävä ei kaipaa lentokenttien vilinään. Kiireisenä hetkestä toiseen rientävä ei tiedä, että elämää voi elää verkkaisemmassakin rytmissä.

Mikä on minun tieni? Miten se jatkuu tästä eteenpäin? Itse en ole asettanut enää tavoitteita, mutta olen avoin sille mitä eteeni tulee. Toivon, että tielleni tulee vain niitä tehtäviä ja haasteita, jotka Jumala on tarkoittanut minulle. Luulen, että joku haaste liittyy rukoukseen. Windhoekista löytämäni kirja "Every child needs a praying mother" kertoi mm. äitien rukousliikkeestä, jossa äidit kokontuvat yhteen rukoilemaan omien lastensa ja heidän koulujensa puolesta. Mietin, miten vähän käytämme rukouksen mahdollisuutta, kun Jumala on sitonut siunauksensa ja varjeluksensa ja johdatuksensa esirukoukseen. Meillä vanhemmilla on vastuu,e ttä lapsemme pääsevät osalliseksi kaikesta siitä, mitä Jumala on heille varannut. Siksi tarvitaan vanhempien yhteistä rukousta. Tuo kirja innostaa siihen.

Mitä Afrikka opetti, mikä on elämässä tärkeää. Minua on puhutellut Neparan kirkon saarmatuolin liinasta ottamani kuva. Liinan on varmaan lahjoittanut joku suomalainen seurakunta tai lähtyspiiri. Se on parhaat päivänsä nähnyt eikä Neparan seurakunta ole nähnyt tärkeäksi korjata sitä. Siis se ei ole ollut tärkeä asia eikä lahjoittajan pidä loukkaantua siitä, että lahjan arvoa ei ole nähty sillä tavalla, että sen kunnossapitäminen olisi nähty vaivan arvoiseksi.

Mutta risti on kuitenkin paikallaan. Se on täkeintä. Risti on ollut rakas liinan lahjoittajille ja risti on rakas Neparan kirkossa kokoontuvalle seurakunnalle. Vaatteen kunto on toisarvoista.

"Sun ristis voimaan me uskoa voimme.
Se voima muuttaa maailman.
Sen puoleen aina kääntyä voimme.
Se on tie, joka elämään vie"

Noin olemme Ilon Askeleissa laulaneet pitkälti toistakymmentä vuotta. Se on laulu, joka on jäänyt elämään, vaikka muut laulut ovat vaihtuneet. Sama risti on toivo Afrikassa kuin täällä Suomessa. Saman ristin puoleen saamme kääntyä synteinemme. Saman ristin voima muuttaa maailmaa. Muuttaa meitä ja meidän kauttamme tätä maailmaa.
Sama risti tuo Jumalan läsnäolon ja rakkauden tähän maailmaan.

Yksi merkittävä ajanjakso on takana. Sen piirtämä jälki tulee näkyväksi vähitellen.

Viimeinen sunnuntai Namibiassa ja viimeinen jumalanpalvelus. Menimme Susannan ja Monikan kanssa mustien asumisalueella olevaan ELCINin kirkkoon .Lähdimme kahdeksalta, olimme puolen jälkeen kirkolla kun ovat avattiin ja ehdimme saamaan paikat. Kirkko on iso ja se täyttyi hetkessä. Luulen, että kirkossa oli 500 henkeä. Kävelymatkallamme näimme viisi kirkkoa ja jokaiseen oli ihmisiä menossa sankoin joukoin. Kysyin vielä varmuudeksi tytöiltä, käyvätkö kakki kristityt kirkossa sunnuntaisin. ”Totta kai. Miksi eivät kävisi?”Kerroin, että Suomen kauniisiin ja tilaviin kirkkoihin kokoontuu suhteellisen vähän väkeä. Sanoin, että vain noin 3 % kirkkoon kuuluvista käy säännöllisesti kirkossa. Tytöt ihmettelivät kuinka se voi olla mahdollista. Minulla ei ollut vastausta.

Kirkko oli hyväkuntoinen, valoisa ja kaunis. Kavangon kirkot ja tämä kaupungin kirkko ovat eri planetalta. Nyt tajuan jotain myös Swakopmundin vastakohtaisuudesta. Vinetan kaupunginosa, jossa Rantatalomme on, on valkoisten ja ilmeisen rikkaiden asuttama. Lenkkeileviä ja koiria ulkoiluttavia ihmisiä tapaa rannalla, muuten ihmisiä ei liiku paljon. Mustien kaupunginosa oli vaatimaton; pieniä taloja, kapeita katuja, paljon ihmisiä , paljon lapsia katukuvassa kun tulimme kirkosta. Asuinalue oli kuitenkin siedettävä verrattuna Katuturaan. Katuturan peltihökkeleistä en ole vieläkään toipunut. Monesti ajattelen; miten siellä pestään pyykki, miten ihmiset pesevät itsensä – no vesipostien luona on peseytymishökkelit, mutta vesi on kylmää, miten siellä keitetään nuotiolla ahtaissa tiloissa, mistä saadaan puut. Joku sanoi, että jos valkoinen menee Katuturaan illalla, hän pääsee hengestään. Oi joi tätä maailman epätasaisuutta.

Nautin täysin siemauksin jumalanpalveluksesta.
14.6.09Entinen moniääninen laulu, harvinaisen eloisa pastori. Hän tuli välillä saarnatuolista ja koko ajan hänen saarnansa oli vuorovaikutteinen yleisön kanssa. Uskomatonta, että keskustelu onnistui, vaikka väkeä oli paljon. Saarnan aluksi hän pyysi jokaista nostamaan raamatun ylös. Kahdella kolmasosalla oli raamattu mukana. Hän kehotti lukemaan sitä, rakastamaan sitä, opiskelemaan sitä, tottelemaan sitä ja seurakunta vastasi ”Yes.” Susanna näytti ylpeänä minulle sisko-Rakelin ostamaa raamattua.

Saarna käsitteli Timoteuksen kirjeen kohtaa, jossa puhuttiin rikkaudesta ja köyhyydestä ja siitä, miten rahanhimo johtaa moniin kiusauksiin. Pastori sanoi, että jos olet rikas, se on siunaus. Hän otti esimerkin Aabrahamista, joka oli rikas mies. Pointti on siinä, miten käytän varallisuuden. Ohjaako varallisuus minua vai minä varallisuutta. Entä jos olet köyhä? Paavali sanoo, että Jumalan tunteminen ja tyytyväisyys on jo riittävän suuri rikkaus. Ymmärsin ajatuksen sieltä täältä, kun pastori sanoi jonkun lauseen englanniksi. Riittävästi ymmärsin, että voin miettiä, mikä tuon raamatun tekstin viesti on minulle.

Kolehdin aikana ehdittiin laulaa viisi laulua kun väkeä oli niin paljon kirkossa. Jumalanpalveluksen lopussa oli vielä toinen kolehti. Yksi kuoromies piti kolehtipuheen ja jos oikein ymmärsin, tuo kolehti tuli johonkin lapsityöhön tms. Meme X ja tate Y pyydettiin korien pitäjäksi ja ilmassa oli kilpailu, kumpaan koriin tulee enemmän. Rahat laskettiin ja summat ilmoitettiin. Oli siinä laskemista, kun kolehtirahat ovat usein kolikoita ainakin toisella kierroksella. Lopussa oli puheita ja ilmoituksia ja kirjeiden lukemista ja jonkun ehkä esitelmän lukeminen. Jumalanpalvelus kesti 3 ja puoli tuntia. Isien päivän kunniaksi miesten ja poikien kuoro marssi (tanssi) eteen ja lauloi pari laulua afrikkalaiseen tyyliin. He johtivat myös kakkoskolehtilaulua.

Kirkossa oli tajuttoman paljon miehiä. Ehkä puolet. Kummallisesti miehet olivat asettuneet istumaan oikealle puolelle. Kysyin Susannalta, onko se tapa. Ei kuulemma ole mitään sääntöä. Toki kummallakin puolella istui ketä vain, mutta miehiä huomattavasti enemmän oikealla. Miehillä oli puvut päällä. Myös nuorilla miehillä. Naisilla pyhävaatteet ja kirkkokengät. Nyt ymmärrän Galinaa, kun hän piti tärkeänä Venäjällä, että kirkkoon ei mennä pitkissä housuissa ja että ortodoksiseen kirkkoon ei mennä turisteina shortseissa eikä hihattomissa puseroissa. Jumalanpalvelus on suurin juhla mitä voi olla. Olemmehan menossa Herran päivänä kaikkivaltiaan Jumalan temppeliin, Häntä kohtaamaan. Emmekö pukeutuisi? Minullakin oli uuden uutukainen puku, jonka olin ostanut Rundulta. African style made in China.

Hyvästi afrikkalaiset jumalanpalvelukset. Vieläkö pääsen osallistumaan niihin? Opin niissä paljon, vaikka en puhuttua sanaa ymmärtänyt. Katselin sitä enemmän ympärilleni, aistin ilmapiiriä, ihmisten iloa ja juhlan tuntua ja kirkkoon tulemisen itsestäänselvyyttä. Ja toistamatta on selvää, miten nautin laulusta.

Internetkahvilan kautta syömään see foodia ja Akvaarioon tutustumaan tämän seudun merenalaiseen elämään. Ravut, meritähdet ja haikalat tekivät isoimman vaikutuksen. Cafe Antonin Käsekuche ja Appelschrudel kruunasivat Swakopmundin matkamme.


Cafe Anton on Schweitzerhaus hotellin yhteydessä ja tarjosi sweitsiläisen kahvilan ison valikoiman. Kuudella eurolla irtosi capputshino, hot chokolate ja nuo leivokset. Viimeinen pysähtyminen merenrannan auringonlaskun äärellä.

Olemme vaihtaneet jonkun viestin Leopoldinen kanssa. Kiittelin häntä viime keskiviikkoillasta ja kerroin oppineeni häneltä paljon ja että nautin yhteisestä jakamisesta tuona iltana. Sain häneltä vastauksen: ” Yes Nane Saara, you created a wonderful Wednesday evening in my life. Something special is refreshing my mind, when I think about it. I`ll never forget your blessed family as relly manna from heaven. I love you so much. Enjoy your stay in Namibia these last days. Tell greetings to tate Abraham. Good night, sleep well”

Ihmisten kohtaaminen, keskustelut ja kuunteleminen on ollut parasta tällä matkalla. Tänäkin iltana Susanna tuli vielä tänne. Hän toi lainaamansa CD:n. Annoimme hänelle toisen ostamamme CD:n, olimme tallentaneet sen tietokoneelle. Hänen kanssaan oli niin mukava jutella. Molemmat käyttävät keskeistä sanastoa, siksi ymmärrämme hyvin toisiamme.

Huomenna saamme katsella viimeiset silmäykset Afrikan erämaata, vuoria ja harvaan sijoitettuja asumuksia. Town Hopper hakee puoli n.kahdeksalta. Sitten alkaa Windhoekin vankila. Emme saa poistua guesthausesta. Suvin määräys. Sitä pitää noudattaa.

……..15.6.09
ELCIn guesthausessa. Saavuimme tuuliseen Windhoekiin. Saimme ihmetellä hiekkaerämaata erämaata silmänkantamattomiin Swakopmundin jälkeen. Guesthausessa on iso piha-alue, joten ei tämä mikään vankila ole. Ruusut kukkivat ja muutenkin piha on kaunis, vaikka onkin suurimmaksi osaksi kivetty. Hyviä kirjoja on mukana, joten kyllä aika kuluu ja valokuvatkin voi järjestellä ja koota niistä lyhennetyn turistiversion. Ja kirjoittaa Blogia.

3.6.09

Vasta tänä iltana tapasimme tämän Rantatalon emännän, nuoren iloisen Susannan. Ensimmäisenä iltana kun tulimme, hän oli kirkossa ja hänen kämppiksensä Monika availi meille ovat. Susanna oli kyllä käynyt kumpanakin aamuna täällä, mutta me olimme jo lähteneet matkoihimme. Olin laittanut Susannalle viestin, voisimmeko tulla hänen kanssaan kirkkoon. Rakel arveli, että Susanna mielellään ottaisi meidät mukaansa. Täällä kysymys ”Lähdetkö kirkkoon?”, ei ole relevantti. Jokainen lähtee, jos ei ole vakavaa estettä.

Susannan credit oli puhelimesta loppu, siksi hän ei voinut vastata viestiin mutta tuli itse käymään. Hänen kanssaan tuli oven täydeltä iloa ja tervetuloa-ilmapiiriä. Kun hän kuuli, että olen Rakelin sisko, sain häneltä uudet halaukset. Rakel sai vuolaan kiitos ja ihanuus tulvan. Ensimmäiseksi Susanna sanoi, että Rakel antoi hänelle uuden Raamatun hänen omalla kielellään. Se on hänen aarteensa. Hävetköön jokainen suomalainen, joka ei arvosta ja lue omaa raamattua. Hän kertoi myös, että Kaarrot olivat kutsuneet hänet syömään eurooppalaiseen ravintolaan vuodenvaihteessa, kun olivat täällä käymässä. Minä sain ansiotonta arvonnousua, kun minulla on niin ihanan jalon suloinen sisko. Niin kuin onkin. Kiva se oli kuulla vieraankin kokemuksena.

Istuimme Susannan kanssa kuistilla auringonlaskun aikaan. Hän kertoi kirkostaan ja sanoi, että hän on siellä kolmena päivänä viikossa. Maanantaina hän johtaa raamattupiiriä, torstaina on kuoron harjoitus ja sitten jumalanpalveluksessa. Susanna näki minun afrikkalaisen Gospel-levyni. Hän pyysi sitä yön ajaksi lainaksi. Hänellä on kuulemma CD-soitin, mutta ei levyjä. Voi niitä levyjen paljouksia, mitä meidän kodeissamme on.

Tänä aamuna ihmettelimme, kun heräsimme puoli seitsemän maissa. Mitäs nyt on tapahtunut? Tosin olin valvonut ehkä tunnin verran kolmen maissa, mutta sen jälkeen nukuin vielä hyvin. Aamutuimaan kävimme ruokakaupassa, kun meidän pitää ennakoida aamupala ja iltapalasyömisemme tiistain lähtöaamuun asti. Huomenna eivät varmaan kaupat ole auki ja Windhoekissa ei Suvi ole antanut meille lupaa poistua majapaikastamme!

Toimme ostokset tänne ja jatkoimme Internet-Cafen kautta museolle. Tuntuu ihan hauskalta kun voi täältäkin lähettää blogia. Haluan palkita uskollisia lukijoita. Niitä on muutama, etenkin ne, jotka ovat joskus olleet samoissa maisemissa. Hauska tätä on kirjoitella. Itselleni talletan ne myös ja siihen tekstiin panen näkyville hiukan enemmän kuvia.

Museo oli hyvin monipuolinen. Se sisälsi maan historiaa, heimojen kuvauksia ja erityispiirteitä, valkoisten elämää Namibiassa ja erityisesti Swakopmundissa. Sitten museo oli samalla luonnontieteellinen museo; täytettyjä eläimiä oli runsaasti. Erityinen hämmästys oli nähdä merileijonapariskunta. Ensin luulin niitä isoiksi hylkeiksi tai norpiksi. Namibian jalokivet esiintyivät suurina lohkareina. Hämmästystä herätti tieto, että jos härkiä käytettiin vetojuhtina, ne kengitettiin rautakengillä. Oh Boys! Kaksikymmentä härkää tarvittiin vankkureitten eteen. Komea karavaani.

Museossa oli myös kaksi hammaslääkärin vastaanottohuonetta. Lienee namibian ensimmäisen hammaslääkärin välineitä. Toinen porista oli jalalla poljettava jykevä pora. Tienneekö Sini/Rakel/Eeva mitään tuollaisista työkaluista.

Menimme syömään Light Houseen, joka on majakan ja museon naapurissa. Otin Starteriksi etanoita. Muistelin Eeva-siskoa, joka houkutteli ottamaan valkosipulietanoita alkupaloiksi Imatran Valtionhotellissa, kun tulimme viime syksynä perunkirjoitusta tekemästä. Naureskelimme keskenämme, että nyt kun isot äidin perinnöt on saatu, voimme syödä kotikulmiemme hienoimmassa ravintolassa lounaan oikein alkupalojen kanssa. Vieläkin muistelen tuota sisarusmatkaa lämmöllä. Mihin menisimme seuraavaksi yhdessä?

Olimme tilanneet taksi Mr Lasaruksen viemään meidät dyyneille. Taksimiehenä oli Lasaruksen nuorempi (26 v) veli. Mukava poika. Hän sanoi, että taxia on mukavampi ajaa kuin olla tekemättä mitään. Hän mielii Angolaan, kun hän on kuullut, että sitä maata jälleenrakennetaan ja työvoimasta on pulaa kun työtä on paljon. Kun kyselimme työtilanteesta Swakopmundissa, hän sanoi, että uusia kaivoksia on perustettu (mm. uraani) ja se antaa monille työtä. Jostain muustakin uudesta kaivoksesta hän puhui.

Dyyneillä tallustelimme pari tuntia, osan tosin rannalla. Dyynit on ihmeellinen luonnonilmiö. Taxipoika sanoi, että ne ulottuvat ainakin sadan kilometrin päähän. Mikähän Jumalan päähänpisto lienee näitten dyynien tekeminen ollut. Ei mitään varten, ei ketään varten. Mönkijäsafaareja kulki joitain, mutta muuten dyyneillä oli hiljaista ainakin sillä kohtaa. Pari leijoilla purjehtijaa näkyi kauempana. Muutenkin Swakopmundin kaupunki näyttää aika autiolta turistien suhteen. Turistikaupoissa ei ole vilskettä, eikä museossa. Mietimme, mitenhän matkamuistoja myyvät torikauppiaat saavat päivän leipänsä tähän aikaan. Ehkä siksi myyjät ovat yliaktiivisia kontaktin ottajia ja tuotteittensa esittelijöitä. Jostain olisi leipä ja lasten koulumaksut saatava.

Taksi haki meidät takaisin ilta-auringon aikaan ja niin oli tämäkin päivä paketissa ulkoilun osalta. Tämä rantatalo on viihtyisä neljän huoneen, keittiön ja kuistin muodostama talo. Jos oikein olen ymmärtänyt, aikanaan tämä on ollut yksi suomalaisten lähettien kouluikäisten lasten majoituspaikka, kun he kävivät sisäoppilaitosta viereisessä talossa. Luin jostain kirjasta, miten iso onni oli aikanaan se kun tämä rantatalo tuli myyntiin ja lähetys sai sen ostaa koulun tarpeisiin. Huomenna pääsemme katsomaan suomalaisen koulun entisiä rakennuksia. Susanna asuu siinä talossa.

Talomme sijaitsee nimensä mukaisesti rannassa. Tai rantaan on ehkä 150 m.
Näemme meren ikkunoistamme. Ja kuulemme, sillä tuo on kummallinen meri, että isot vaahtopäät aallot lyövät rantaan koko ajan. Ulapalla näyttää tyyneltä, mutta rantaan vesi tulee kohisten. Täällä nousu ja lasku vesi vaihtelee kaksi kertaa päivässä. Aamulla klo 5 ja iltapäivällä samaan aikaan on vesi korkeimmillaan. Klo 11 ja 23 se on matalimmillaan. Vaikka ranta näyttää hienosta hienoimmalta hiekkarannalta, paljastuu laskuveden aikana pohjaksi rannalla rosoista kalliota. Kävelemme mieluusti rantaan tehtyä jalkakäytävää pitkin. Rannalla näkee usein juoksijoita. Minä en ole juossut, kun tiedän päivisin käveleväni paljon.

Huominen on kirkkoa lukuun ottamatta tyhjä kirja. Menemme hakemaan Susannan aamulla kello kahdeksan.

12.6.09

Jälleen kulttuurishokin vallassa. Muistan kun Janne sanoi, että eniten Afrikassa on hämmästyttänyt vastakohtien samanaikainen läsnäolo. Windhoekin sykkivä suurkaupunkielämä ja sen vastakohtana savimajakylät. Tai savimaja ja sen pihalla puhutaan kännykkään. Tai näitten hulppeitten rannan talojen vastakohtaisuus Katuturan peltihökkelihin. Nyt olen vielä sielussani savimajoissa ja täällä Swakopmundissa olen kasvokkain meren, merenrannassa olevien rikkaiden ihmisten (saksalaisten) talojen ja hoidettujen puistojen kanssa.

Täällä Villanesin alueella, joka on parin kilometrin päässä ydinkeskustasta asuu valkoisia ja talot ovat hulppeita merenrantahuviloita. Mustia näkyy piha ja puistotöissä. Kaupunkikuvasssa keskustassa valkoisia on ehkä enemmistö. Lisäksi afrikkalaiseen kaupunkiin on vaikea sijoittaa saksan ja englannin kielen sekamelskaa. Lisäksi puhutaan monia Namibian kieliä. Valkeista asukkaista varmaan valtaosa puhuu saksaa, Kaupungissa on kauan asunut saksalaisia ja nykyiset asukkaat ovat jo toisen polven saksalaisia, jotka mieltävät itsensä afrikkalaiseksi.

Aloitimme päivän kävelemällä meren rannalla. Kuudelta täällä oli vielä pimeämpi kuin Nkurengurussa. Kuljimme aallonmurtajalle ja sieltä majakalle ja rantataloon. Kolme tuntia siinä lenkissä kului kun tulomatkalla poikkesimme ruokakauppaan ostamaan aamu- ja iltapalaruokaa; leipää, maitoa, juustoa, hedelmiä, tomaattia, mysliä yms.

Kymmenen jälkeen lähdimme uudelle kävelyretkelle. Nyt tutustuimme kaupunkiin, kauppoihin, muutamaan kahvilaan, internet-kahvilaan (miksi ihmeessä tuollainen nimi kun missään ei näy kahvilaa, tietokoneita vain). Siinäpä päivä hurahtikin. Arto arveli, että kävelyä tuli noin 25 km. Hyvää harjoitusta Santiago de Compostellan vaellukselle. Rantatalolle palattuamme otimme laskevasta auringosta kuvia. Että mereen laskeva aurinko voikin olla niin kaunis.

Sää täällä oli ehkä 16-20 C päivän kuluessa ja taivas oli pilvessä. Vasta iltapäivällä alkoi aurinko paistaa. Tämä rantatalokin on viileä ja ilmanala on jollain tavalla kosteaa. Yöksi laitoin silkkivilla kerraston ja se oli tarpeen aamukävelylläkin. Tämäkin on aikamoinen vastakohta Nkurengurun lämpöön verrattuna.

Huomenna jatkuu elämä turistina. Matkailuinfosta haimme esitteitä, mitä täällä on turisteille tarjolla; dyynit ainakin ja museo. Olemme tilanneet taksin hakemaan meitä dyyneille. Hauska havainto; joissain kaupoissa on vieraskirja. Tänään havaitsin, että edellinen kirjoittaja oli suomalainen, jonka tunsin…..Kaupassa oli käynyt 12 hengen ryhmä, jotka olivat etupäässä Oulusta, joku Turusta.

Kohta on aika tehdä yhteenvetoa tästä kahden ja puolen kuukauden matkasta, mitä olen oppinut.
1.Tämä aika on ollut irrottautumista lapsista ja heidän elämästään. Ei se vieläkään ole tapahtunut. Viesteistä ilahdun ja viesteihin odotan vastausta.
2. Täällä olen kysellyt, mikä on tärkeää. Moni tärkeänä pitämäni asia on himmentynyt.
3. Täällä olen kohdannut erilaisen maailman ja elänyt sen keskellä. En tiennyt, että savimajoissa eläminen, mahangun viljeleminen, survominen ja syöminen on niin olennainen osa namibialaista elämää. Tai että iso osa päivästä kuluu veden hakuun, puitten keräilemiseen ja muihin kotiaskareisiin.
4. Täällä olen ihmetellyt iloa ja elämänhalua, joka näkyy erityisesti lasten kasvoista
5. Täällä olen vakuuttunut siitä, että olen perustyypiltäni doing-ihminen, en beeing, vaikka väsyneenä rakastan olemista ja silloin osaan olla. Afrikkalainen elämänrytmi ei ainakaan vielä sovi minulle ;jos ei tänään, niin huomenna, eikä silloinkaan ole välttämätöntä.
6. Uusi ilmiö on myös varhainen herääminen (4.00-5.00 välillä). Millainenhan rytmi Suomessa muodostuu!

11.6.09

Nyt on turistiseikkailuissa edetty Swakopmundin rantataloon asti. Mutta aletaan matkan alusta.
Eilen lähdimme kolmen maissa. Lauloimme lähtölauluksi pihalla ”Tule kanssani Herra Jeesus”, rukoilimme varjelusta ja siunausta lähijöille ja jääville. Julia sanoi, että hän haluaa laulaa oman laulun, jonka isä ja äitikin osaa. Sitten he lauloivat ”Jumala antaa meille, Jumala antaa meille, Jumala antaa meille” (mummin muisti voi sisältää muuntunutta tietoa kolmesta sanasta).

Ajoimme Jannen kanssa Rundulle ja Katselimme Kavago River Lodgen terassilta auringonlaskua Kavangonjoelle. Afrikan auringonlaskuihin ei kyllästy. Ja joka ilta ne toistuvat kauniina. Ruskotus viipyy vielä kauan auringon laskun jälkeen.

Leopoldinen tapaaminen oli monella tavalla iso ilo. Kysyin häneltä, mistä on peräisin hänen syvällinen hengellinen viisautensa, mikä näkyi erityisesti Bible Studyissa. Hän kertoi pitävänsä joka päivä oman Bible Studyn. Hän käyttää katolisen kirkon kalenteria, jossa on joka päivälle teksti vanhasta ja uudesta testamentista.

Leopoldine kertoi Rundun katolisessa kirkossa eli hänen seurakunnassaan ensi viikon lopussa olevasta karismaattisesta konferenssista. Hän iloitsi erityisesti, että konferenssi toteutui epäilyistä ja vastustuksestakin huolimatta. Jos ymmärsin oikein, paavi on antanut tukensa karismaattiselle uudistukselle katolisen kirkon sisällä. Iloitsimme Jannen kanssa tuosta kovasti. olen usein ajatellut, että tämän maailman hengellinen tulevaisuus katolisen kirkon karismaattisessa uudistuksessa. Liikehdintää on monin paikoin ja tuntui uskomattomalta, että Namibiassa on sama uudistus astumassa katoliseen kirkkoon.

Leopoldinen sanoi lukevansa Jannelta ostamaansa Lutherin katekismusta. Hän sanoi: ”Mehän uskomme samalla tavalla.” Koimme vahvaa uskon yhteyttä ja yhteistä näkyä ja Jumalan läsnäolon ja voiman näkymisen ikävää. Hän sanoi tulleensa erityisesti kuuntelevan rukouksen harjoituksessa Workshopissa. Jälleen yksi palaute siitä, miten Pyhä Henki oli mukana tuossa hetkessä.

Kyselimme Leopoldinelta myös katolisten pakollisista avioliittokursseista, afrikkalaisesta avioliitosta, siitä, miten hän valmistautui avioliittoon. Yllätyimme, miten perinteiset tavat edelleen ovat käytännössä – esim. vanhempien hyväksyntä avioliitolle on välttämätöntä, samoin morsiamen hinnan maksaminen. Siihenkin tarvitaan härkiä. Savimajasta on Leopoldinekin kotoisin. Kun he vuoden lopulla kokoontuvat perheenä (42 henkeä) isänsä kotikylään, sekin on savimajoja.

Voi miten paljon ajateltavaa ilta antoi. Olimme kaikki vahvasti kiitollisia illasta, yhteydestä ja yhteisestä jakamisesta. Toivottavasti yhteytemme ei jää tähän. Lopuksi pyysimme Leopoldinea rukoilemaan. Hän sanoi, että hän on tottunut rukoilemaan käsi kädessä ja niin me sitten siinä ravintolan terassin pöydässä rukoilimme.

Hauska yhteensattuma oli myös se, että hollantilaiset Elisabeth ja Niko tulivat syömään samaan paikkaan. Heitä oli mukava tavata ja hyvästellä näin lähdön kynnyksellä.

Yö kului Intercapen bussissa. Välillä nukuttiin, välillä tuijotettiin kuutamoon ja tähtitaivaalle. aamulla Mr. Nelson haki meidät bussiasemalta ja vei ensin ELCINin guesthouseen. Sinne saimme jättää isot matkalaukkumme Swakopmundin matkan ajaksi. Sitten hän vei meidät kaupunkikierrokselle Katuturaan. Se on iso kaupunginosa, jossa yhtenä osana on slummialue, jossa ei ole sähköä eikä vettä eikä vessoja. Keittäminen tapahtuu nuotiolla, peseytyminen asuinalueen vesijohdon lähelle kyhätyssä hökkelissä. Tuo alue ei jätä kylmäksi. Sinne tulee eri puolilta Namibiaa ihmisiä, jotka etsivät kaupungista työtä.
Kun sitä ei ole, ei voi mitään asuntoakaan hankkia. Kaupunki antaa luvan rakentaa peltiasunnon (hökkelin). Namibiassa ei ole mitään työttömyysturvaa, joten työttömän asema on aika surkea etenkin kaupungissa, jossa ei voi pitää karjaa eikä viljellä. Eipä ihme, että Windhoek on ryöstöjen valtakunta. Meillekin annettiin ohje, että emme saa liikkua askeltakaan kaupungissa kahden kesken ostoskeskusta lukuun ottamatta. Sivuhuomautuksena, että Etelä-Afrikassa tapahtuu joka päivä 50 murhaa. Monet niistä ryöstöjen yhteydessä.

Namibiassa ei ole sosiaaliturvaa. kaikesta joudut maksamaan itse. Koulukaan ei ole ilmainen, vaan peruskoulussakin ovat koulumaksut. Ihmisten pitää yrittää saada rahaarahaa mistä tahansa ihan välttämättömiin menoihin.

Kaupunkikierroksella kävimme PENEDA-naisten työprojektiin tutustumassa. Siinä naiset opettelevat käsitöitä, kankaan painantaa, ompelua, savitöitä. Niitä sitten myydään liikekeskuksissa ja turistikaupoissa. Monet naiset vievät uuden taidon kotiseudulleen. Kävimme Windhoekin Turist Centerissä, missä eri yrittäjät myivät tuotteitaan. Olin ilahtunut kun sain sieltä perinteisiä punottuja pannun aluksia ja itselleni löysin aplikoidun kauppakassin.

Sitten Nelson vei meidät Maerua Mall ostoskeskukseen. Aloitimme kahvilasta. Pullaa – ah. Hyvän näköistä mutta kovaa, mutta kahvi maistui. Täällä olen onnistunut pääsemään irti kahviriippuvuudesta (päänsärky kahvittomana päivänä). Nyt voin juoda silloin tällöin, kunhan en juo kahta, kolmena päivää enempää peräkkäin.

Tutkimme kaikessa rauhassa kahden kristillisen kirjakaupan CD varastoa ja kirjoja. Metsästin aitoa afrikkalaista musiikkia. Sain Etelä-Afrikkalaisen Soweto Gospel-kuoron levyn. Kohtuullisen aidon oloinen levy. Sitten ostin Africa`s Favourite Songs. Se sisälsi tunnettuja, hyviä ylistyslauluja yms. Sovitukset ja esittäjät olivat virkistäviä.

Kun pääsen ulkomailla kristilliseen kirjakauppaan, jossa on runsas valikoima englanninkielistä hengellistä kirjallisuutta, rukoilen, että löytäisin jotain sellaista, joka olisi minulle tärkeää ja aina on niin käynyt. Silmääni sattuu kirjoja, jotka osoittautuvat helmiksi. Esim joku vuosi sitten ”A praying wife”, ”A praying teen-aged”, “Praying for your children” Nyt löysin “100 naista raamatussa” ja innostavan “Every Child needs a praying mom”. Sitä aloin jo lukemaan. Tekijä Fern Nichols on laajalle levinneen Moms in touch Internationalin- rukousliikkeen perustaja ja presidentti. Siinä on ideana, että äidit rukoilevat rukouspiirissä lastensa ja lastensa koulun puolesta. Tavoitteena on että jokaisella koululla olisi oma esirukoilijaryhmä. Miksihän rukous on usein äitien sydämelle annettu asia.

Turvallisesti kuljimme Nelsonin kyydissä yhteen asti. Taksikyytimme tältä aamupäivältä maksoi 450 nadia eli noin 40 €. Town Hopper haki meidät ELCINin guesthousesta iltapäivällä ja illalla seitsemän maissa olimme Swakopmundissa Suomalaisen koulun rantatalossa. Oli mielenkiintoista tulla pimeässä paikkaan, josta ei tiedä mitään ja hauskalta tuntuu odottaa aamua, jolloin saamme tutustua, missä oikein olemme.

Nautin ostamistani CD-levyista tätä kirjoittaessani ja maltan tuskin odottaa, että pääsen kirjojen kimppuun. Täällä on tuntunut luonnolliselta lukea englannin kielistä kirjallisuutta. Jonkun sanan katson, kun uusi tulee eteen.

Iltarusko Town Hopperin ikkunasta oli nautittavaa katseltavaa. Tien molemmilla puolilla oli vuoria pitkin matkaa. Eiköhän niillä voi vaeltaa, niin kesyiltä ne näyttivät. Mietin, onkohan Afrikkaan annettu siksi niin ihanat iltaruskot, että ihmiset voisivat kauneudesta ravittuina mennä savimajoihinsa yönlevolle – ja herätä taas aamuruskoon.

10.6.09

Tiistaina kävimme Suvin luokassa. Suvi oli kertonut, että hänen vanhempansa ovat täällä ja sunnuntaina oppilaat näkivät meidät kirkossa. Kerroimme mitä teemme ja Suvi sanoi, että olemme molemmat esimerkkejä siitä, että vaikka meiltä on isä kuollut kun olemme olleet lapsia/nuoria, niin olemme silti kovalla ponnistelulla ja ahkeruudella päässeet elämässä eteenpäin. Monelta lapselta siinäkin luokassa puuttuu toinen vanhempi. Suvilla on opetettavana kaksi kahdeksatta luokkaa.
Laskin, että luokassa oli yli 30 oppilasta. Suvi kysyi, mikä Namibiasta on jäänyt mieleen. Minä vastasin, että laulaminen. ”Your people has sung itself into my heard”, sanoin. Kerroin, että jos kuulen ikkunan läpi laulua jostakin, juoksen ulos kuuntelemaan, mistä laulu tulee.

Tänä aamuna laulu yllätti kirkon pihalla. Siellä oli ilmeisesti ollut hautajaiset ja useampi lava-auto ja yksi kuorma-auto oli sullottu täyteen ihmisiä ja kun autot lähtivät liikkeelle, niin laulu alkoi. Moniääninen tietysti. Onkohan minulla joku lauluvaje, kun liikutun yhä uudelleen kuullessani voimakasta, puhdasta moniäänistä laulua. Onneksi on vielä yksi jumalanpalvelus jäljellä ensi sunnuntaina Swakopmundissa. Suvin oppilaat lauloivat meille yhden laulun. Kyllä siitä luokasta ääntä lähtee. Mihin suomalaisten laulutaito katosi????

Eilen iltapäivällä lähdin käymään Apostolisessa seurakunnassa. Tähtäsin klo 16 rukouskokoukseen. Halusin viedä kaksi kassillista tänne jätettäviä vaatteita ja jonkun verran minulla oli lasten villasukkia muovikassin päällä. Kokous oli jo alkanut. Ihmiset seisoivat ja lauloivat. Kun olin päässyt paikoilleni, alettiin laulu, missä suomeksi on kertosäe ”Jeesus, Jeesus, älä ohi käy. Muillekin kun armos annat, luoksein ennättäy”. Lauloin sitä suomeksi muitten mukana.

Sitten polvistuttiin ja alettiin rukoilemaan kaikki yhteen ääneen. Oikeastaan viehätyin tuosta rukoustavasta. Kaikki saavat tuoda omat rukousaiheensa. Olennaisinta on, että Jumala kuulee jokaisen rukouksen. Rukouskokous ei veny pitkäksi. Kukaan ei pitkästy kuunnellessaan toisten rukouksia. Minäkin rukoilin kaikkien lasteni ja heidän tarpeittensa puolesta tuossa Apostolisen kirkon rukouskokouksessa polvistuneena multalattialle matalan penkin viereen. Jumala tietää, mitä heistä kukin tällä hetkellä tarvitsee, mutta tuntui hyvältä jättää heidät kaikki tässä yhteisessä rukouksessa Jumalan käsiin jälleen kerran. Sitten pastori rukoili ja siinä se kokous oli.

Edessäni seisoi nainen, jolla oli vauva kantoliinassa. Annoin hänelle yhdet neulomani lapsen sukat. Hän oli hämmästyneen iloinen. Sitten joku nainen tuli tervehtimään ja kyseli kuulumisia ja hän näytti osaavan englantia. Hänelle annoin kassit ja siihen tuli muitakin naisia jotka kyselivät, kenelle vaatteita annetaan ”Apostolisen kirkon jäsenillekö?”, ”Kuka vain tarvitsee”, sanoin. Kerroin, että olemme huomenna lähdössä. Joku kysyi, tulenko High Schoolilta. Yes. yes. Kerroin että tytär on siellä opettajana. Mistähän täälläkin tiedetään, että ne sirumbut (valkoihoiset) ovat High Schoolilta. Sain paljon siunauksen toivotuksia ja kun joku sanoi ”See you”, sanoin, että taivaassa viimeistään ja kaikki yhtyivät aameniin. Käynnistä jäi tosi hyvä mieli ja yhteyden kokemus. Meillä on yhteinen Isä, olemme samaa perhettä.

Viimeisenä aamuna onnistuimme näkemään vielä virtahevot. Niitä oli ehkä viisi tällä kertaa. Useimmiten vain niiden päälaki näkyy, mutta nyt pari ui selät veden pinnalla. Valtavia otuksia!!!!

Kävin vielä aamupäivällä tutustumassa piha-aitamme takana olevaan sairaalan klinikkaan. Syynä oli sairaalan portilla ollut ilmoitus terveellisestä viljelystä ja siinä pyydettiin hakemaan booklet lähimmästä maatalouskeskuksesta, klinikalta tai Punaisen Ristin toimistosta. Menin siis klinikalle. parilta ihmiseltä kysyttyäni, toinen otti jutun asiakseen ja etsi käsiinsä henkilön, joka on vastuussa kirjasista ja kohta minulla oli kädessäni kolme vihkosta namibialaisesta kotipuutarhan viljelystä kansan terveydeksi. Kirjasessa oli myös luonnosta löydettävistä ruokakasveista, hygieniasta ja muutama resepti.

Klinikalla oli menossa poliorokotukset ja samanaikaisesti normaali vastaanotto. Terveydenhoitaja tutki odotustilassa potilaat. Hän näytti ottavan verenpaineen ja painon ja joiltain kuumeen. Klinikka näkyy mbongimme ikkunasta.

Nähtäväksi jää, saanko tulevan viikon aikana blogitekstejä nettiin. Ensi yönä siirrymme Rundulta Windhoekin kautta Swakopmundiin. Yritän etsiä internetkahvilaa, mutta jos en onnistu, blogitekstit ilmestyvät kotiintulopäivänämme 17.6 tai seuraavana.

9.6.09 Jounin syntymäpäivä –

Tuon päivän 29 vuotta sitten muistan hyvin. Aurinko paistoi ja morsiusangervot kukkivat. Tytöt menivät Hedlundille, kun me menimme synnyttämään. Siitä on lähtöisin sanonta; kun isä ja äiti olivat synnyttämässä. Kun Jouni oli syntynyt, minusta tuntui, että olen maailman onnellisin ihminen; kolme lasta, kaksi tyttöä ja nyt poika. Tosin sairaalassa mietin, miten pärjään ja jaksan kolmen pienen kanssa, Sinihän oli vähän vaille neljä, Suvi 2 ½. Silloin alkoi mielessäni soida laulu: Päivä vain ja hetki kerrallansa. Siitä tuli mottoni. Minun tarvitsee kulkea kerrallaan vain päivän matka.

Eilinen aamupäivä meni blogia kirjoittaessa mbongilla. Halusin tuoreeltaan tallettaa Rosan perheen luona saamani vaikutelmat. Iltapäivä kului mielikuvitusleikkien parissa. Suvi oli koululla kun siellä oli ELCINin eli kirkon kouluasioista vastaavat pomot tarkistamassa koulua. Siispä aloimme lasten kanssa leikkiä koulun tarkastajaa, kun Julia oli kysynyt, mitä tarkastaja tekee.

Kolmijalkaisen puukannon alle tuli koulu, jossa oli 3 tarkastajaa (lauantaina kaadetun nongongopuun lastuja), opettaja, vahtimestari ja namibialainen nainen. Oppilaita vain ei näkynyt missään. Yritin houkutella Julian tipuja oppilaaksi, mutta ”Ne eivät halua oppia” ja tipuemo ei halua päästää niitä kouluun. joku sentään kävi koulun ovelta kurkistamassa, mutta sitten sekin hävisi pois.

Nonkongopuun jäljelle jääneet rungot ja lastut virittivät muuntuvia leikkejä koko iltapäivän. Pöllön pöntöksi aiotut laudat muuttuivat tarjottimiksi ja niille lastattiin ruokaa. Nyt oli Joonaskin leikissä mukana ja ihanan sopuisasti he auttoivat toisiaan ja ottivat huomioon toistensa toiveita. Sain jopa kivaa videonpätkää heidän leikeistään ja jutteluistaan.

Illalla Janne ja lapset tulivat käväisemään mbongilla. He olivat olleet ajelulla joen rannassa ja kuulleet virtahevon suihkuttelua ja ääntelyä ja sitten nähneet parin virtahevon uiskentelevat päät. Siinä oli uutista kerrakseen kerrottavaksi. Jos meiltä joku kyselee, näimmekö luonnossa (ei kansallispuistossa) villieläimiä, niin vastamme: ” No, mitä nyt virtahepoja nähtiin, ei sen kummempia.”

Aamulla lähdimme pyöräilemään yläjuoksulle. Nämä maisemat ovat maastopyöräilijöiden paratiisi. Kärrytien tapaisia, polkuja ja sitten nummea ajoreitteinä. Pyöräilijällä on oltava kumin paikkaustaidot, sillä täällä on paljon piikkipensaita. Minäkin sain tänään piikin etupyörään. Onneksi ilma hupeni vasta kotiportille tultaessa. Minä olen onnistunut elämään koko elämäni opettelematta paikkaamatta – häpeäkseni. Arto on hoitanut aina sen homman. Niin nytkin. Ulkokumiin oli juuttunut puolitoistasenttinen piikki.

Mietimme, minkä ihmeen takia luonto (Luoja) on varustanut täällä niin monet puut ja pensaat erityisen vahvoilla piikeillä. Ehkä näissä karuissa olosuhteissa lehdet tulisivat syötyä ja kasvit kuolisivat ilman tätä suojakeinoa.

Pyöräilimme ensin puolitoista tuntia maastopyöräilyä. Etsimme Sunshine River Quest Housea. Siellä kävimme kerran maantietä pitkin. Se oli tulvien takia hylätty ja autio se näytti olevan nytkin. Tosin rannassa savusi aika tuore nuotio. Otimme kuvan pihalla olevasta ”uunista”. Enpä tiedä, mitä siinä paistetaan, mutta jälleen ajattelin säälien, miten paljon puuta tässä maanosassa poltetaan ja onnettomalla hyötysuhteella.

Täällä on aika mielenkiintoinen maan omistusjärjestely. Maat ovat Hompan (heimopäällikön) ja niitä saa vapaasti käyttää kuka vain eli laiduntaa karjaa ja ottaa puita, rannat ja kalavedet ovat kaikkien käytössä. Jos aikoo rakentaa majan (talon), Hompalta kysytään lupa. Nyt itsenäisyyden aikana ilmeisesti valtio on kiinnostunut saamaan maita haltuunsa. Hompat eivät vain siitä ajatuksesta tykkää.

Palasimme maantien kautta takaisin. Tapsimme matkallamme kolmisenkymmentä aamuvirkeää ihmistä menossa kylälle tai töihinsä. ”Morogeni”, ”Morogeni, nane. Mararapo?” Nyt osasin jo vatata ”Naua”, kun tiesin, että kysymys tarkoittaa, miten olen nukkunut. Taidot ei riittänyt kertomaan, että heräsin klo 11 illalla ja uni ei tullut, niinpä luin loppuun Martti Rautasen elämänkerran ”Rautainen mies”

Päivät Nkurengurussa vähenevät. Huominen on lähtöpäivä. Mielessäni on itänyt toive tavata vielä Workshopissa ollut Leopoldine. Hän teki minuun vaikutuksen puheenvuoroillaan ja muutenkin. Hän oli myös parini ensimmäisessä tutustumiseen tarkoitetussa parihaastattelussa. Niinpä lähetin hänelle viestin ja kysyin olisiko hänellä mahdollisuus tulla Kavango River Lodgen ravintolaan syömään illallista klo 6.00 pm keskiviikkoiltana. Bussimme lähtee puoli kymmenen ja ajamme valoisan aikaan Rundulle. Leopoldine soitti ja sanoi mielihyvin tulevansa. Great. Hän on syvällinen katolinen nainen, jonka hengellinen viisaus ja Rtun tulkinta ravitsivat suuresti Workshopin aikana.

8.6.09

Tätä kokemusta en vaihtaisi pois. Ajatukset pyörivät vahvasti kaikessa mitä viimeisen kellonympäryksen aikana koin Rosan kotona. Moni asia sai selityksen, montaa asiaa ymmärrän paremmin. Moni asia teki syvän vaikutuksen.

Istuessani perheen naisväen ja pienten poikien kanssa illan pimeydessä ”keittiö”-nuotioiden ääressä ruuan valmistuessa kattiloissa, yritin sanoa itselleni: tällä tavalla istuvat tuhannet ja tuhannet ihmiset ja perheet Afrikassa samalla hetkellä.
Rosan kotiympäristö ja elämäntapa ei ole mikään turistinähtävyys tai turisteille esitettävä show, vaan kappale tavallista elämää. Yritin saada käsitystä tavallisen perheen elämäntavasta savimajoissa. Kyselin päivärytmistä ja siitä kuka tekee ja mitä.

Perheeseen kuuluvat isä ja äiti Sabina. Lapsia on Rosa (18) ja hänellä Teresia (9kk), Hesekiel (16), Rebekka (15), Betty (13), Timotheus (10), Erkki (8) ja pikku Simeon (1,5 v) sekä serkku Ausiku (20), joka paimentaa karjaa päivisin ja serkku Cesilia (25) ja hänellä Maria-tyttönen (2v). Viisi lapsista käy Combain Schoolia kylällä.

Tate Janne vei minut, vaikka matkaa ei ollut kuin 600 m koulun portilta, mutta maamerkkien puutteessa en olisi löytänyt tietä perille. Isä Tate kysäisi haluammeko nähdä karjan. Yes, kyllä kyllä. Parin sadan metrin päässä mahangupellon keskellä oli perinteinen risuaitaus, jossa vasikat, härät ja vuohet ovat eri aitauksissa.. Karjaa oli paljon, varmaan parikymmentä kutakin lajia. Lehmiä on seitsemän ja Ausiku serkku lypsää niitä, mutta vain sen verran, mitä maitoa kuluu päivässä. Lehmien tehtävä on vasikoida eli tuottaa lisää härkiä. Mikä määrä arvokasta ravintoa jää käyttämättä kun lehmät jätetään lypsämättä. Maidon kanssa on tietysti säilytysongelma ja jalostuskaan ei ole kehittynyt. Voita kuulemma tehdään jonkin verran.

Isä Tate sanoi, että tässä on heidän pankkinsa. Rosa selitti, että kun tarvitaan rahaa koulumaksuihin tai johonkin hankintaan, silloin myydään härkä. Siitä saadaan koosta riippuen 100-200 €. Kotitarpeita varten tapetaan eläin ehkä kolme kertaa vuodessa. Lihaa voidaan myös suolata, mutta säilyminen on ongelma. Härkiä käytetään myös kyntämiseen ja vetojuhtina.

Ilta oli pimentynyt kun menimme nuotiopaikalle. Siinä kahdessa paikassa kypsyi ruoka. Lihan sekaan pantiin tomaattia, sipulia, öljyä, mausteita ja ehkä jotain jauhoa, koska valmiissa ruuassa oli tummaa kastiketta. Toisessa padassa keitettiin mahangua. Sitä oli iso padallinen, sanoisinko 4-5 l valmista paksua mahangupuuroa. Jauhot vispattiin ensin lämpimään veteen, sitten kaadettiin kiehuvan veden joukkoon ja vähitellen lisättiin jauhoja niin että puuro oli niin paksua että sitä voi syödä käsin. Ruuan valmistus kesti noin tunnin verran ja perhe isää lukuun ottamatta istuskeli nuotioiden ympärillä. Rosa, Cesilia-serkku ja meme Sabina vastasivat ruuan teosta.

Vieraskoreutta oli ehkä sen verran, että minun lautaseni katettiin pienelle pyöreälle pöydälle jossa oli pitsiliina. Rosa tuli kanssani syömään pöydän ääreen. Söimme sormin – toki minulle annettiin haarukka, mutta sanoin haluavani elää maassa maan tavalla. Mahangun ja lihan lisäksi oli vihannesta eli erään puun lehdistä tehtyä keitosta. Lehdet pienennetään, keitetään ja lisätään öljyä ja mausteita. Ruoka oli herkullista, ehkä joku hiekanjyvänen rasahteli mahangussa, mutta eipä tuo haittaa. Liha oli erinomaisen pehmeää ja mahtavasti maustettua. Nyt uskon, että mahangua syödään joka ilta. Lisäkkeenä pinaattia tai lihaa tai joskus ei mitään. Päivällä Syödään tähän aikaan vuodesta keitettyjä papuja.

Ennen ruokailua rukoiltiin. Miss Cecilia piti pitkän rukouksen ja välillä muut sanoivat yhteen ääneen jotain. Ruuan jälkeen siirryimme toiselle nuotiolle. Keittiönuotion puista huolehtivat tytöt ja kokoontumisnuotion puista miehet. Keittiönuotiopuut ovat ohuita ja n metrin pituisia. Niitä asettelemalla säädellään tulen voimakkuutta. Puukeppejä käytetään myös valon lähteenä. Jos majasta pitää hakea joku kippo tai kappo, niin palava puukeppi mukaan vain ja siitä saadaan valoa. Samoin padassa olevan ruuan tilaa tarkasteltiin puukeppien antaman valon kanssa.
Valon puute mietityttiminua ehkä eniten. Kuinka pimeässä nähdään toimia. Nyt oli täysikuu, maisema oli valoisa, mutta silti mitään tarkkuutta vaativaa ei voinut nähdä. Majassa oli kynttilä. Ne ovat täällä yllättävän kalliita. Yksi kruunukynttilä maksaa noin 30 centtiä.

Kokoontumispaikan nuotiolla puut olivat paksumpia. Perheellä on tapana joka päivä iltaruuan jälkeen kokoontua yhteen tälle nuotiolle, laulaa, rukoilla ja vaihtaa päivän kuulumiset. Jokaiselta saatetaan kysyä, mitä hyvää tänään on tapahtunut. Nyt isä Tate kyseli Rosa tulkin välityksellä minun vaikutelmiani Namibiasta ja heillä olosta. Sitten perhe lauloi. Ja äänissä tietenkin. Tajuttoman ihanaa. He pyysivät minua pitämään rukouksen ja niin mielihyvin teinkin. Lauloin heille iltalaulun, jota olen Suville laulanut lapsena ”Ilta on tullut Luojani”. Puolen yhdeksän maissa hajaannuimme omiin majoihimme nukkumista valmistemaan.

Vierasmaja oli viihtyisä ja siisti. Saviseinät, olkikatto, betonilattia. Sillä oli muovimaton palanen, jotta kylmyys ei tunnu. Majassa oli sänky, patja, tyyny, pöytä ja kaappi. Olin sanonut tuovani makuupussin. Siellä oli myös orsi, jossa ilmaisesti säilytetään pyhävaatteita. Nyt siinä näytti olevan meme Sabinan pyhämekko. Pöydällä oli Raamattu ja laulukirja ja neitsyt Marian patsas. Seinällä krusifiksi ja ruusukko. Perhe on katolinen ja se näkyi sisustuksessa ja rukoustavoissa.Tältä näytti majani ulkoapäin.

Majoja alueella on parikymmentä. Jokaisella tai muutamalla yhdessä on oma maja. Säilytystä varten on majoja yms. Vessana on olkisärmit. Ehkä enimmäkseen vessa-asiat toimitetaan pelloilla, mutta tuossakin voidaan käydä pikkuasialla. Luulen, että hiekka vaihdetaan usein, enin neste valuu aidan ulkopuolelle. Nenäni ei tuntenut mitään hajua. Muistelin Venäjän vessoja. Tiheään asutuilla slummialueilla jätehuoltokin voi olla paljon hankalampaa puuhaa.

Yöni nukuin uskomattoman hyvin. Puoli viisi alkoivat kukot laulaa ja siihen sitten heräsin. Kuuntelin Mp-soittimesta yhden saarnan ja puoli kuuden jälkeen nousin. Meme Sabina oli jo hereillä ja hänellä oli nuotio auringon nousun puolella. Hän puristi mehua omenan ja luumun sekoituksen näköisistä hedelmistä. Hän otti puutikulla keskellä olevan luun pois, jätti hedelmälihaa ympärille, puristi mehun, heitti kuoret pois ja sisusosan hän pani astiaan. Sisusosien päälle pannaan vettä ja se seisoo kolme päivää ja siitä saadaan eräänlaista käynyttä juomaa. Sitten vielä sisukset käytetään keittoon ja siemenluun sisällä oleva siemen jauhetaan. ”Paljon työtä ruuan eteen”, sanoin ja he sanoivat niin olevan. Mieltäni askarrutti se, että ”omenat” lojuivat hiekkaisina maassa ja niistä puristettiin mehu. Ehkä mehu huuhtoi vähän hiekkaakin mukaan.

Kuuden jälkeen alkoi perhettä kokoontua nuotiolle. Lapset lämmittelivät käsiään. Kylmin aika on vielä edessä, nyt sentään lämpöä oli jäljellä noin 9 C, heinäkuussa yölämpötila saattaa käväistä nollassa. Villasukat ovat tarpeen, samoin muu lämmin varustus. Nuotion vieressä lämmitettiin kanisterissa vettä. Sillä jokainen pesi kasvonsa. Illalla oli kokoontumispaikan nuotion vieressä myös kanisteri. Ehkä sillä pestiin iltapesut.

Isä tate kyseli miten olen nukkunut ja pelkäsinkö. ”Ei minulla ole mitään pelättävää. Jumala ja hänen pyhät enkelinsä on suojanani ja näin monta hyvää ihmistä ympärilläni, sanoin.

Nyt aamulla keitettiin teetä toisella nuotiolla ja jokainen joi kupin kuumaa teetä ennen kouluun lähtöä. Koulussa kuulemma on puuroa aamulla. Join kupin teetä ja söin sämpylän (eilisiä viemiäni).

Isä Tate ehdotti, että he laulaisivat minulle. En voinut liikuttumatta kuunnellessani tuota perhekuoron moniäänistä laulua. Rosa käänsi laulun sanat: ”Kiitos, että tulit luoksemme, olkoon Jumala kanssasi ja suojelijanasi ja johdattajanasi, kun lähdet täältä”. Lauloin heille yhden säkeistön ”Tule kanssani Herra Jeesus” ja kerroin sanojen sisällöstä. Sitten nousin seisomaan ja siunasin perheen. Olimme kaikki valtavan onnellisia. Se näkyi ja tuntui.

Meme Sabina ja isä Tate kiittelivät moneen kertaan, että tulin heille. Meme Sabina ihmetteli, kuinka haluan olla heidän vaatimattomassa kodissaan ”Thank you so much, that you came", hän toisti. Illalla nuotiolla hän useaan kertaan sanoi, että hänestä tuntuu kuin hänen äitinsä istuisi siinä tuolilla, että äiti on kunniottanut heitä ja tullut hänen kotiinsa kylään. Janne selitti, että perheelle on erityinen kunnia, että minä iäkkäänä ihmisenä halusin tulla heille kylään. Tuota korostusta en tiennyt.

Kyselin Rosalta, mitä hän tänään tekee. Hän sanoi survovansa mahangua täksi ja huomiseksi päiväksi. Se vie aikaa noin 4-6 h. Veden ja puitten haku, mahangun jauhaminen ja ruuan tekeminen vievät päivästä suuren ajan. Pyysin Rebekkaa näyttämään neulomisensa. Hän oli luonut keltaisesta langasta alun kaulahuiville. Siis hän oli oppinut sekä luomisen että neulomisen. Hänellä on tavoitteena kaulaliina. Myös koulumatkalla hän kutoi neulomistaan. Ostin tänään lisää keltaista lankaa, koska hänen keränsä ei kovin pitkälle riitä.

Meme Sabina on aikaisemmin tehnyt ambokoreja. Hän sanoi, että suomalaiset ostivat niitä paljon, mutta sitten tuli aika, jolloin ne eivät enää menneet kaupaksi. Siksi hän lopetti korien tekemisen. Ilmeisesti muovi saapui Afrikkaan. Samasta asiasta brittiläinen Mark puhui Rundulla. Korintekotaitokin uhkasi kadota, mutta hänen järjestönsä poimi vanhoja osaajia ja koulutti uusia.

Kun lapset lähtivät aamulla kouluun puoli seitsemän jälkeen, lähdin heidän mukanaan. Rosa lähti myös koulun portille asti ja haki samalla vettä. Portilla eräs nainen sanoi, että mekö lähdemme keskiviikkona pois… Kun tate Tomas ajoi autollaan ohi, hän pysähtyi ja kysyi, kuinka minun yöni sujui kylässä. Hyvinpä tieto tässäkin kylässä kulkee!!!!!!!!Kuulostaa kuin olisi Vöyrin Rekipellon kylässä, jossa ihmiset tietävät joskus meistä enemmän kuin me itse.

Nyt en ihmettele, että Afrikassa alkaa olla puupula. Puita kuluu paljon päivittäisiin nuotioihin. Kolmesti päivässä pidetään nuotiota ja usein useampaa yhtä aikaa. Majoihin ja paaluaitaan kunkin taloryhmän ympärille tarvitaan paljon puita. Kuitenkin puun hyötysuhde esim. keitettäessä on huono, samalla polttamisessa vapautuva hiilidioksidi on haitallinen ilmakehälle. Nepalissa on kehitysyhteistyöhankkeina ollut hellojen hankkiminen. Kirkkokin on ollut niissä jotenkin mukana. Afrikkaan on tuotu myös aurinkokennokeittimiä, mutta niitä ei väki ole ottanut omakseen. Omituisilta kapistuksilta ne varmaan tuntuivatkin. Tuli on aina tuli. Kuitenkin esimerkiksi Ambomalla puun loppuminen on iso ongelma. Puut haetaan yhdeksi päiväksi kerrallaan. Varastoon keräämistä ei täällä harrasteta.

Minuun teki ison vaikutuksen perheen yhdessäolo. Ruuan valmistaminen ja syöminen kokoaa perheen yhteen. Erityisen ihana tapa tällä perheellä oli kokoontua ennen nukkumaan menoa yhteen. Kun kerroin, että Suomessa pahimmillaan koko perhe ei ole yhdessä yhtään hetkeä päivässä, se tuntui heistä käsittämättömältä. Täällä ei tulisi kuuloonkaan, että ihmiset kätkeytyisivät majoihinsa elämään omaa elämää.

Juttelin vielä aamulla Rosan kanssa tuosta aiheesta. Sanoin, että tulen kirjoittamaan kolumniin perheyhteydestä ja yhdessäolosta. Rosa sanoi, että ehkä jos heillä olisi TV, niin osa hautautuisi sen ääreen. ”Onneksi olemme köyhiä ja siksi meidän on itse keksittävä hauskuutta itsellemme”. Voi Rosa miten oikeassa olet.

Miten saisimme suomalaisiin perheisiin tuo nuotiolle kokoontumisen joka ilta. Siis yhteen tulemisen, juttelemisen, kuulumisten vaihtamisen kaikkien kuullen. Mikä elämän oppituntien mahdollisuus lastenkin kuultavaksi. Yhdessä laulaminen ja rukoileminen yhdistää ja tuo siunauksen. Varjele tapaa niin tapa varjelee sinua. En tiedä, kuinka yleinen tuo tapa on kristityissä perheissä, mutta tässä katolisessa perheessä se on tapana. Jos ymmärsin oikein, rukouksen pitää kukin vuorollaan.

Minulla on märehtimistä vielä pitkäksi aikaa tuossa vierailussa. Soisin jokaisen täällä käyvän saavan tuon kokemuksen. Pieni kappale yhteistä arjen matkaa avaa ymmärrystä toisella tavalla kuin turistina katseleminen. Tällaisista yön yli vierailuista voisi kehittää tuotteen vähän maatilamatkailun tapaan. Erona olisi, että vieras olisi perheen arjessa mukana eikä privatisoituisi omaan elämään niin kuin useimmiten maatilamatkailussa tapahtuu. Täkäläiset ihmiset ottavat mielellään vieraan vastaan. Heille on suuri arvostuksen osoitus, että heidän kunnioittamansa länsimaalainen ihminen haluaa tutustua heihin ja arvostaa heitä. Kyllähän turistit maksavat suuria rahoja paljon tyhjemmistä tuotteista.

7.6.09 Suvin päivä suomalaisen kalenterin mukaan

Eilinen ilta meni laulaessa ja lättyjä paistaessa. Kun menimme neljän jälkeen oli Julia juuri herännyt väärältä kyljeltä ja itkua riitti puoli tuntia. Kun laulutunti alkoi, harmikin haihtui. Ensin lauloin ulkoa, mitä muistin ja sitten otimme Vihreän viserryskoneen, laulukirjan, jossa on meidänkin lasten musiikkileikkikoululaulut. Olipa hyvä, että aikanani opin niitä. Nyt oli hauska laulaa ja välillä leikkiä. ”Ai, ai jai, sukkelaan, siiliäiti juoksee” tai ”Tinasotilaita tässä marssii, tinasotilaat käy tahdissa” tai ”Hiivi hiljaa varpailla, hiivi kissantassuilla” tai ”Valmista on Nooa, Nooa” tai ”Mamma marakassi, lähti Espanjaan”. Niitä piti laulaa vielä tänäänkin. ”Laula tämä isille”, Julia pyysi ja sitten hän haki Jannen kuuntelemaan. Vielä päiväunille käytäessä sain laulaa kirjan melkein läpi ennen kuin Joonas nukahti. Julia kyllä jää odottelemaan unta hiljakseen sänkyyn. Nytkin hän otti sen laulukirjan ja alkoi sitä katselemaan.

Leikin perinteistä isoäitiä ja paistoin lettuja. ”Me sanotaan plättyjä”, tiesi Julia. Teimme yhdessä taikinan ja Julia seisoi tuolilla hellan vieressä kun paistoimme. Joonaskin oli siinä välillä. Julia oli hykerryttävän hyvällä tuulella ja nautti lettujen muodonmuutoksesta pannulla. Hän alkoi puhua englantia ja niin sitten loppuilta olikin hänellä kielenä englanti. Hänen suppea sanavarastonsa riittää monenlaiseen puhumiseen. Joonaskin perässä ”Tänk juu veri mats”, ”Tis is nou”, ”Luk” jne.

Aaamulla laitoin sämpylätaikinan kun jääkaapissa oli puurontähteitä monelta päivältä. Ihme ja kumma, lapset nukkuivat puoli seitsemään. Vaari kiirehti heidän kanssaan ulos, että S ja J saivat rauhassa nukkua. Tämä olikin viimeinen yö päätalossa.

Kirkkoon lähdimme koulun jumalanpalvelukseen eli naapuriin. Juhlasali oli täynnä nuoria, mukana muutama opettaja. Jumalanpalvelus on oppilaille pakollinen. Jumalanpalvelus noudatti samaa kaavaa kuin kylällä ja Sakari Löytyn messu – ja laulusävelmiä. Taas saimme nauttia nuorison moniäänisestä, reippaasta laulusta. koulun kuoro esitti neljä laulua. Täällä näyttää olevan vahva tapa, että kuoro tanssii itsensä laulaen lavalle/eteen ja samoin poistuu laulaen ja tanssien. Tähän jumikseen mahtui paljon taputuksia, eihän täälläkään ole mitään säestystä. laulut menee yllättävän korkealta, luulen, että ylä F ja G ovat tavallisia, kun niissä main minun ääneni jo loppui kokonaan. Ja laulaminen tapahtui äänissä tietenkin.

Pastori Nairenge on oikein sopiva nuorten keskuuteen. Hän ei ole jähmettynyt yhteen paikkaan vaan liikkuu keskikäytävällä ja ottaa kontaktia oppilaisiin ja välillä kyselee tai välillä alkaa taputtaa. Saimme erityispalvelua tänään kun kaupunginjohtaja Hausiku istui takanamme ja hän tulkkasi pääkohdat saarnasta. Hausiku asuu koulun portin vieressä. Monesti hän on tullut Jannen autolla kylän kirkkoon, mutta näköjään tänään kummankin matka suuntautui koulun jumalanpalvelukseen.

Tekstinä oli Matteuksen viimeisen luvun viimeiset jakeet eli lähetyskäsky. Pastori aloitti kuvaamalla, miten 150 vuotta sitten suomalaiset tulivat toteuttamaan lähetyskäskyä Ambomaalle. Sitten hän muistutti, miten jokaisen kristityn tehtävä on toteuttaa lähetyskäskyä. Tällä hetkellä voimme aloittaa ystävistämme. Hän sanoi, että on tärkeä muistuttaa ystävää, joka on menossa väärille teille, että hän ei ole nyt oikealla polulla. Se on lähetyskäskyn jälkimmäisen osan toteuttamista.

Meidät esiteltiin, niin kuin täällä näyttää olevan tapana. Janne esitteli ja sitten sanoimme kumpikin jotain. Janne vahvisti vielä saarnan pääsisältöä ja haastoi nuoria olemaan todistajia omassa ympäristössään. Meille laulettiin ja hyvästeltiin jollain kivalla laululla, kun olimme tulevalla viikolla lähdössä pois. Jumalanpalveluksen lopussa pastori kysyi, minkä tärkeän asian tate Arto sanoi. Joku poika muisti ”Jos Jumala on elämässämme, olemme voittajan puolella, vaikka elämässä on vaikeuksia ja taisteluita”. Hän sai aplodit. Mr. Hausikua pyydettiin myös eteen sanomaan tervehdys. Hän sanoi jotain englanniksi ” Meillä on kaikkivaltias, kaikkivoipa, kaikkitietävä Jumala. Emme ole omassa voimassamme ja viisaudessamme toteuttamassa todistajan tehtävää”. Sitten hän osoitti sanat myös meille. Hän kertoi, että hän tuli maaliskuussa Suomesta ja sen jälkeen me tulimme Namibiaan ja hän oli läsnä kun meidät toivotettiin tervetulleeksi Nkurengurun kirkossa huhtikuun alussa. Nyt hän saa olla mukana meidän viimeisessä jumalanpalveluksessamme kun meille toivotetaan hyvää matkaa. ”Say my greetings in Finland”. No ainakin blogin lukijat saavat terveiset.

Tapsimme Mr. Urassan ja hän harmitteli, että lähdemme. ”Jääkää tänne. Tänne te kuulutte. Tulen kaipaamaan tapaamisiamme.” Häntä olemmekin usein tavanneet.

Olipa taas mukava ja koskettava jumalanpalvelus. Siunatkoon kaikkivaltias Jumala noita lapsia ja nuoria. Tulkoon heistä totisia opetuslapsia, jotka etsivät kaikessa ensin Jumalan valtakuntaa. Löytäköön jokainen sen paikan, jonka Jumala on kunkin elämälle suunnitellut. Toteutukoon Jumalan unelma tuon nuorisojoukon kohdalla.

Nkurenguru High School tarvitsee esirukousta. Se on kirkon koulu, siis kristillinen koulu. Se on tasoltaan parhaita High Schooleja Namibiassa. Opettajat ja erityisesti pastoritiimi tarvitsee viisautta ja herkkyyttä kuulemaan, mikä on Jumalan suunnitelma koululle. Mahdollisuudet hengelliseen vahvistamiseen ovat valtavat. Rukousaihe siis se, että noita mahdollisuuksia käytettäisiin 100 prosenttisesti. Että jokainen uskova opettaja heräisi näkemään myös oman hengellisen tehtävänsä. Ja että koulussa syntyisi rukousherätys, jonka tuli leviäisi oppilaitten mukana eri puollelle, kaikkialle, mistä oppilaat ovat kotoisin. Tuossa joukossa on tulevaisuuden vaikuttajia sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Ottakoon esirukouslistalle se jolle Jumala tuon tehtävän antaa.

Kirkon jälkeen kolme poikaa tuli tapaamaan Jannea. He kyselivät raamattuja (please, Jumala, anna uuden painoksen tulla nopeasti, näet miten monta ihmistä odottaa Sinun sanaasi omalla kielellään). Sitten he olivat kiinnostuneita Study Bible:sta. Janne lupasi tuoda Windhoekista. Katekismus kädessä he istuivat kuistilla ja juttelivat Jannen kanssa. Onneksi J malttoi pysähtyä.

Pyöräilimme mbongille, laitoimme ruokaa ja kohta suuntaan matkani Rosan kotiin. Vien sämpylöitä, sitten ostin vaahtokarkkeja, sipsejä, Cocista, keksejä ja öljyä. Ajattelin maksaa 100 nadia ( n. 10 €) ensi yön seikkailusta.

Eilen kysyin Kalleylta, osaavatko kaikki namibialaiset laulaa. Kyllä osaavat. Laulu tekee elämän viihtyisämmäksi, hän sanoi. Olin laulanut Joonakselle ”Soittaen iloa saamme” ja kohta Kalley hyräili samaa melodiaa. Illansuussa, kun Janne toi meitä mbongille, veimme Kallyn ensin kotiin. Hän asuu savimajassa, niin kuin ihmiset yleensä.

En ole vieläkään tottunut ajatukseen, että ihmiset asuvat savimajoissa. Workshopista tullessamme veimme Nkurengurulaisen nane Leena-opettajan kotiinsa. Hänkin asui savimajassa ja pihapiirissä asuu tyttären perhe ja sisaren perhe (ainakin).

Kallaeylla on myös kotona iso perhe. Hänen isänsä kuoli kun Kalley oli 6-vuotias. Maan tavan mukaan isän sukulaiset tulivat hakemaan omaisuuden, joka kuului isälle. Ensimmäiseksi he kysyivät pankkikorttia, joka oli isän nimellä. Leskiäiti viljelee maata ja lapsia on ehkä seitsemän. Kallay on koulussa 10-luokalla. Perjantaisin hän käy pihapoikana. Hän on ahkera ja voimakas. Yhdellä kirveenheilautuksella katkeaa oksa. Sen näin kun tänään pihasta kaadettiin yksi nonpundipuu.

Varasin itselleni majoituksen savimajassa eli Rosan ja Rebekan kotona sunnuntai-iltana. Heillä oli yksi tyhjä maja ”Vierasmaja” ja ajattelin, että haluan tutustua savimajassa elävän perheen ilta-yö ja aamuelämään. Mielellään he ottavat vastaan. Exciting. Otan mukaani hyttysverkon ja makuupussin.

Veimme Workshopista tullessa Ruparan kirkkoherran tate Alfonsin kotiin. Hän on 28-vuotias, naimaton ja fiksu kielitaitoinen kaveri. Mutta Ruparan entisen lähetysaseman rakennukset – oi joi missä kunnossa ne ovat. Taas yksi paikka, jossa suomalaiset ovat rakentaneet paljon ja lähdettyään luovuttaneet rakennukset kirkolle. Nyt alan ymmärtää paikallisia; heille on jätetty ylivoimainen tehtävä hoidettavaksi, kun oletetaan että he pitäisivät kunnossa jotain sellaista, joka on heille vierasta, jonka kunnossapitoa he eivät osaa. Entä jos lähetysasemille olisi rakennettu savimajoja, ehkä ne pysyisivät kunnossa.

Ruparassa erityinen surkeus on oppilasasuntola, joka on sellaisessa kunnossa että hallituksen kouluviranomaiset ovat kieltäneet niiden käytön. MUTTA mitäs teet; oppilaat ovat kaukaa eivätkä pysty käymään koulua kotoa käsin. Eihän täällä ole yleistä liikennettä kylien välillä. Asuntola on kirkon, mutta mistä seurakunnalla on rahaa korjauksiin. Valtio tukee asuntolatoimintaa 7:llä Namibian dollarilla päivässä ( 60 centtiä). Sillä pitää saada oppilaille kolme ateriaa päivässä. Hallitus arvostaa ja tukee koulunkäyntiä, mutta ei asuntolatoimintaa !!!!Saksalainen lions-järjestön edustaja oli käynyt tutustumassa oppilasasuntolaan ja pöyristynyt. Hän luuli, että asuntola on Lähetysseuran ylläpitämä. Järjestö otti yhteyden Suomen läh.seuraan ja ihmetteli voimakkain sanoin, miten ikimaailmassa järjestö antaa omistamansa asuntolan olla tuollaisessa kunnossa. No kyseessä oli väärinkäsitys. Omistaja on Ruparan seurakunta. Lähetys ei omista enää mitään. Rakensi, omisti, luovutti kirkolle….

Tämä lauantaipäivä oli vapaapäivä illansuuhun asti. Silloin siirrymme päätalolle yöksi, kun Suvi ja Janne on kutsuttu Kalbille ja Rachelille syömään. Me jäämme lasten kanssa. Tuo nuori pariskunta on ainoa länsimaalainen opettajapariskunta täällä ja siksi heillä on paljon yhteistä. He ovat kahden vuoden vapaaehtoistyön projektissa täällä.

Aloitimme taas aamun kahden tunnin kävelyllä. Nyt menimme vaihteeksi alajuoksulle. Näihin rantoihin ei kyllästy. vaikka olemme veden lähellä, emme ole vielä tavanneet hyttysiä emmekä muitakaan siivekkäitä ainakaan kiusaksi asti. Nyt aamulla otin fleesin mukaan. Aluksi se oli tarpeellinen. Päivällä lämpötila kipuaa 30 C. Puhu tässä sitten talvesta!

Aamupalan jälkeen lähdimme shoppailemaan, mikäli se nyt mitään soppailua on näissä Nkurengurun kolmessa kaupassa, jossa tavara on made in China ja made in South Afrika. Huomasimme, että matkalaukkumme ammottavat tyhjyyttään, varsinkin kun jätän melkein kaikki vaatteeni tänne (että voisin joskus saada uusiakin vaatteita). Ostimme retkimukin ja lautaset ja kannellisen muovikannun ja sukkia ja pari puseroa, jotka sopivat uuden oranssiruskea kirjavan hameeni kanssa. Kiersimme Open Marketin, mutta harmi kun siellä ei ollut sopivaa. Joku kaunis ruskea olisi ollut, mutta se oli auttamattoman pieni. Sitten vielä innostuin ostamaan koruja, jotka sopivat näihin uusiin vaatekertoihin eli oranssin ja ruskean sävyihin. Helminauha erinäköisistä ja kokoisista helmistä maksaa 70 centtiä, niin eipä se paljon ole. Puuvillaiset puserot; toppi ja t-paitatyyliset, joissa on jotain ekstraa, maksavat 3-4 €. Made in China of course, mutta kovasti lapussa luvattiin tyytyväisyystakuuta niin että jos en ole onnellinen tuotteen kanssa, voin palauttaa sen ja saan rahani takaisin.

Tapasin Munan pihalla.
Halusin kuvan hänestä nyt, kun haava on parantunut. Ehkei silmänympärys koskaan tule entiselleen, mutta olemme kaikki onnellisia, että hän on jo tuossa kunnossa. Mr. Siwqale on täällä niitä harvoja isiä, jotka ovat lastensa kanssa. Nytkin isä oli Munan kanssa pihalla.

"Isi sinun pitää opettaa mut sahaamaan, että mä opin hyvin", pyysi Joonas. "Kyllä isi haluaa opettaa sinut sahaamaan ja hakkaamaan kirveelläkin kunhan olet vähän isompi", Janne sanoi. Eilen isä ja poika korjasivat tikapuita ja pieni poika käytti vasaraa. "Mä osaan. Mä oon hyvä mies" Joonas sanoi.

4.6.09 Workshopin jälkeen

Olemme saapuneet Rundulta Nkurenguruun ja me olemme päässeet jo mbongille asti. Lapset olivat riemuissaan kun isä tuli kotiin. Heillä oli paljon kerrottavaa, mitä kaikkea he ovat tehneet. Linja-autolla oli käyty Victorian putouksilla ja tiput oli viety haukalta suojaan. Vaari oli välillä saanut olla elefantti, jota kanaemo ja kirhavi (Joonas) ajavat takaa. Vaari kertoi, että elefantin juoksuvoimat loppuivat enemmin kuin kanaemon tai kirahvin .

Workshopissa oli tänään poikkeus-kysymysten harjoittelu, palautteen antaminen ja sitten kävimme myös yleisen palautteen niin että jokainen sai kertoa yhden asian, minkä hän oppi. Palaute oli innostavaa. Monet minunkin mielestä tärkeät asiat olivat nousseet tärkeimmiksi. Bible-studyt saivat myös paljon hyvää palautetta. Tänä aamuna Janne piti Bible-studyn aiheesta Jeesus sielunhoitajana ja siinä käsiteltiin Samarialaisen naisen kohtaamista. Siitä syntyi hyvä ja syvällinen keskustelu.

Joku herätti kysymyksen, voiko sielunhoitaja samalla tavalla kuin Jeesus paljastaa ihmisen salaisuuksia, jos hän tietää ja ihminen ei kerro. Hyvin konkreettisia ovat täällä tilanteet, että mies kantaa salaisuutena sitä, että hänellä on jossain au-lapsi. Sielunhoitaja tietää, voiko sanoa, jos mies ei itse kerro.

Leopoldine käytti hyvän puheenvuoron. Pappi ja sielunhoitaja eivät koskaan saa kertoa, ei paljastaa salaisuuksia. Salaisuudet tulevat aina joskus ilmi. Ihminen joutuu kantamaan salaisuuden paljastumisen seuraukset. kaikella on alku ja loppua. Ensin on Genesis ja lopussa Revelation eli Ilmestyskirja. Jannella on taito kertoa ja innostaa. Hän saa myös ihmiset innostumaan ja aktiiviseksi. Muutenkin hän on sopiva tänne Afrikkaa. Hän osaa pysähtyä ihmisen kohdalla. Hän rohkaisee ja innostaa ja tuo hyvää tuulta ympärilleen.
Kurssin alussa kun kartoitimme perheongelmia Namibiassa, joku sanoi, että hän haluaa katsoa perheongelmien taustaa. Niitä hän näki kaksi. Toinen on se miten avioliito alkavat. Niistä puuttuu toinen toisensa tunteminen ja ne eivät aina perustu rehellisyydelle. Avioliiton aikana paljastuu Aikaisempia lapsia tai juomista tai muita salassa pidetyjä asioita. Toinen tausta on se, että mies pyrkii olemaan boss perheessä ja alistaa muut perheenjäsenet ja käyttäytyy itse miten haluaa. Hänen pitäisi olla perheen pää (head).

Lopetimme Worksopin kirkkosalin puolella Devotioniin. Janne oli pyytänyt kolmea osallistujaa – maallikoita kaikki – mukaan esirukoukseen. Yksi rukoili osallistujien puolesta, toinen avioliittojen ja perheiden puolesta ja kolmas avioliittotyön puolesta. Ei täällä ihmiset tarvitse käsikirjaa tai rukouskirjaa. Jokaiselle näyttää olevan luonnollista rukoilla pitkät rukoukset. Koko workshopista ja viimeisestä tilanteesta jäi hyvä mieli.

Miss Angelika kysyi, olisiko mahdollista vuoden päästä saada follow-up koulutus. Samaa pyydettiin Onquedivassakin. Mikä ettei. Kun on luvannut A:n niin siitä seuraa B!!!Pappisseminaarilaisille haluaisin pitää jotain perhetyöstä ja perheiden ja avioliittojen tukemkisesta.
Näin alkoi Workshop tiistaina. Ensimmäinen akvariotyöskentely.

Workshopin isäntä ottamassa aamupalaa konferenssihuoneen seisovasta pöydästä.


Hyvä ruoka maistuu hyvässä seurassa ja hyvässä ilmapiirissä hyvältä



Hollantilaiset Niko ja Margaret sekä brittiläiset Mark ja nainen, jonka nimeä en pannut mieleeni, tekivät minuun niin suuren vaikutuksen, että häkusin heidän kuvansa blogiin. Pienistä puroista voi kasvaa iso virta.
Kävin Suvin suosimassa vaatekaupassa. Löysinkin pari hametta ja puseron. Aikamoista, että nuo afrikkalaiseen viittaavat mallit ovat saaneet tekijöikseen kiinalaiset. Olisi täälläkin ompelukoneelle työtä, jos olisi koneita ja harjoittelua, niin ei tarvitsisi tuoda Kiinasta asti.

5.6.09
Aamulla lähdimme kävelemään vaille kuusi, kun töihin menemme vasta yhdentoista maissa. Nyt aamut alkavat olla viileitä. Fliisi alkaa olla tarpeen. Kuljimme puoli tuntia sille kohdalle, mistä tulvavesi oli laskenut niin paljon, että pääsimme kuivin jaloin ”saarelle”. Se on aikamoisen iso, toista kilometriä pitkä keskellä jokea, nyt siis niemi. Nyt näimme virtahevot läheltä. Ne pärskivät Angolan puoleisella rannalla. Niitä oli kuusi kappaletta. Kylläpä ne pitivät pörinää ja pärinää ja suihkuttivat vesipatsaita.

3.6.09

Pitkä Workshop päivä illassa. Iloitsen innokkaista osallistujista. Parhaimmilaan ehitä on 20, jotkut Rundulaiset kulkevat edes takaisin. Tate Moseksen Terry-poika on vakavasti sairaana ja Moses käy sairaalassa ja tänään myös kirkkohet¨rra Karujeva kävis airaalassa rukoilemassa. Tate Moses sanoi lähettävänsä kirjeen minun mukanani Suomeen ”vanhemmilleen”, joita hän ei ole koskaan nähnyt, mutta jotka ovat kustanataneet hänen opiskelunsa pappisseminaarissa ja Amerikassa olo-opiskelun myös. Great. Tuo sijoitus on kantanut paljon hedelmää, sillä tate Moses on palvellut Katima Mulilossa pappina ja nyt hän muutti perheineen Rupadaan. Tai hän muutti lasten kanssa (ehkä 8 lasta), kun hänen vaimonsa on psyykkisesti sairas ja on tällä hetkellä Sambiassa hoidossa.

Eisittelin Workshopissa Palmujen kirjan Strenghening the family ja se sai niin hvyän suosion, että 25 kirjaa tilattiin oitis Suomesta. Kakahan ottaa ne matkalukkuunsa kun tulee Nkurenguruun lähiaikoina. Iloitsen tosi paljon, että tuo materiaali leniää.

Janne piti upean raamattuopetuksen Abigailista ja Nabalista, pariskunnasta, jossa puolisot olivat täydellisen erilaisia ja elivät omaa elämäänsä. Mietimme, mikä sai heidät menemään naimisiin ja mikä oli heidän suhteensa ongelma ja mitä heidän olisi pitänyt tehdä pelastaakseen avioliittonsa. Voi miten vilkas keskustelu siitä syntyi. Jenne kertoi ensin oman sanoin ilman papereita kertomusken päätapahtumat, sitten luimme sen raamatusta ja sitten Jannella oli muutama hyvä kysymys.

Halusimme demonstroida myös sitä, miten raamatun perheillä oli ongelmia ja että voimme oppia heidän vajavaisuuksistaan.

Tänään opetin skaala-kysymyksiä. Jälleen ne tuntuivat vaikeilta. Otin ehkä liian erilaisia esimerkkejä, kun käytin niitä. Sanoin, että skaalaa 1-10 voi käyttää kun kuvataan, miten vaikea ongelma on. Eli silloin iso numero ilmasiee, että ongelma on vaikea. Niitä voidaan käyttää kun kysytään, mihin kohtaan skaalalla asettaisit tällä hetkellä parisuhteesi. Mikä on tavoitteesi, milloin suhteenne on ollut apras? Ja näissä kysymyskissä 10 merkitsee täydellisen hyvää ja 1 huonoa. Siinäpä oli liikaa asioita ja siksi osa ihmisistä oli confused. Vielä on mi nulla kehittämistä, miten tuon asian opetan.

Mutta ihme-kysymykset sytyttivät osallistujat. Tämän päivän toisessa harjoituksessa ¾ käytti ihmekysymystä yrittäessään kartoittaa asiakaspariskunnan tavoitteita. Huomenna jäljellä poikkeus-kysymykset ja voimauttavan palautteen antaminen.

Olen kokonaan unohtanut koulutuspaikan ankeat olosuhteet, ruokailukin sujuu hyvin penkeillä istuen ilman pöytiä. Kun ihmettelimme, miten Cartering firmalle sopii,e ttä emme tiedä tarkkaa lukumäärää aterioivista, niin nyt ratkesi seikin asia. Luku annetaan yläkanttiin. Seuraavalle aterialle ilmestyvät tähteeksi jääneet ruuat uudessa muodossa. Onneksi täällä ei tunneta Euroopan direktiivejä eikä mitata salaatin lämpötilaa... Hyvää ruoka on edelleen ollut.

Ruokatunnilla kävimme Jannen kanssa suomalaisen tavan mukaan kahvilla läheisen Spar-kaupan kahviossa ja leipätiskiltä saimme hakea pullat, jotka maksettiin kahviossa. Eilen olimme myös eikä kumpanakaan päivänä ollut muita asiakkaita kuin me. Kahvimuki ja pullat kahdelta yhteensä 2 euroa.

Kun ilalla tulimme Elisabethin aj Nikon kotiin, tuli tänne vieraaksi myös kaksi brittiä Nainen oli Kasvatusasiain virastossa kuten Nikokin ja hänen alueensa on kehitysvammaisten lasten osoiden koordinoiminen ja workshoppien pitäminen opetusviranomaisille. Mies taas oli saman hyväntekeväisyysjärjestön palveluksessa ja avusti ”Bussiness managementissa” Heidän projektinsa on ollut 16 vuoden aikana elvyttää namibialainen korintekotaito, kouluttaa uusia tekijöitä ja markkinoida koreja Amerikkaan ja Eurooppaan. Mies oli ollut mukana projektissa puolenkymmentä vuotta. Hän on ollut myls Suomessa pyöräilemässä Ahvenanmaalla ja Turussa ja rakastunut Suomeen ja Sibeliukseen ja käynyt Sibeliuksen syntymäkodissa Hämeenlinnassa. Noitten neljän eläkeikää lähestyvän ihmisen seurassa ihmettelin ja ihailin, miten yksittäisten ihmisten työpanos voi parantaa maailmaa.

Mikä on elämässä tärkeää?

Elisabetillakin on monia omia projekteja täällä, esim. lastentarhojen varustaminen ja tukeminen. Hän rekrytoi ystäviä Hollannissa tukemaan kohteita, joita näkee hyviksi. Hän oli miehensä kanssa 10 vuotta siten auto-onnettomuudessa täällä Namibiassa turistimatkalla. Vakavista vammoista toivuttuaan heidän uusi elämäsä alkoi ja Niko ajatteli että 40 vuotta opettaja riittää. Nyt teen jotain muuta ja kun kutsu vapaehtoisjärjestön kautta tuli Namibiaan, niin hän oli heti valmis. Olisin kuunellut noita ihmisiä ja heidän innostustaan vaikka kuinka kauan.

Tämä on opetusministeriön omistama talo. Portti on lukossa. Pihalla on vartia koko yön. Näyttää olevan jostain vartiointiliikkeestä. Oniipassa lähetyksen vierastalossa vartijana oli poliisi.


Huomenna Workshopin jälkeen toivon pääseväni vaatekauppaan kun haluaisin jonkun afrikkailaissävyisen vaatteen, sellaisen, mitä voi kuitnekin pitää Suomessa. Jättäisin muun vaatekaappini tänne, paitsi Pepistä ostetut kersähameet. Viikon kuluttua olemme bussissa matkalla Windhukin kautta Swakopmundiin....

2.6.2009

Workshop alkoi tänään. Kun valmistelin Jannen kanssa koulutustilaamme, ajattelin niitä lukuisia pehmustetuin istuimin varustettuja konfrenssitiloja. Laitan myöhemmin jonkun kuvan workshopistamme.

Kokoustila oli karu varastomainen tila, jossa oli selkänojattomia penkkejä. Laitoimme ne puoliympyrään. Toinen puoli huoneesta oli ruokailutila. Penkille vain liina ja sille astiat ja ruuat ja juomat. Täällä on hyvä Cartering firma, josta tulee hyvä ja monipuolinen ruoka. Kaksi ateriaa päivässä yhttensä 35 nadia eli alle 3 euroa. Riisi/makaroni, vihannekset, salaatti ja liharuoka ja kaikki erittäin maittavaa. Keskelle tilaa jäi Jannen toimistotila, jossa on kirjapöytä ja Jannen toimistopöytä. Kun ihmiset tulivat huoneeseen, oli tala oikein kotoisa ja viihtyisä ja sen ankeus unohtui. Yhä selvemmin huomaan, että tärkeimmät asiat eivät ole ulkoisista seikoista kiinni.

Tärkeimmät asiat tämän workshopin aluksi olivat ihmiset, jotka olivat innostuneita tulemaan, kiinnostueniat asiasta, iloisia ja aktiivisia. Tänään mukana oli 18. Ilmapiiri muodostui kotoisaksi. Tutustumisen teimme parihaastatteluna ja se toimi oikein hyvin. Janne on hyvää ja innostava isäntä ja luo iloista ilmapiiriä.

Kuulostelin perheiden ongelmia, mitä ihmiset ovat työssään tavanneet. Niitä olikin järkyttävän paljon. Verrattua edelliseen workshopiin esm. noituuden olemassaolo tuli esille. Jos puoliso on huono, tai suku ei hänestä pidä, haetaan noidilta alpua hänen vahingoittamsieen. Joku toi esille, että monien avioliitto-ongelmien tausta on tapa, jolla a ioliitto solmitaan. Nuoret eivät tunne toisiaan. Liitto ei perustu rehellisyydelle, vaan avioliiton aikana sitten apljastuu yhtä ja toista (aaviottomia lapsia, juomista yms). Seurustelu on edelleen harvinaista. Mihen ylivalta perheessä tuli myös esille. Joku oivalsi kivasti, että mies on perheen pää (head), ei pomo (boss).

Tein aluksi akvaarion johon valitsin viisi keskustelijaa aiheena ”Miksi on tärkeää, että avioliitot voivat hyvin, mitä hyötyä siitä on?” Akvaario on toimiva menetelmä etenkin kun kyseessää on aktiivinen ja monisanainen yleisö. Tänään sisältönä oli perusteiden esitteleminen ratkaisukeskeisessä työskentelyssä verrattuna ongelmakeskeiseen lähestymistapaan. Yleisöltä tuli tosi hyviä kysymyksiä. Kysymyksistä näki, että he olivat oivaltaneet pääasiat.

Iltaohjelmana oli Devoution, jossa Janne johti kuuntelevan rukouksen harjoituksen. Hän oli johtanut sen Ruparassa rukouskonferenssissa toissa lauantaina. Ihmisten antama palaute oli rohkaiseva, he olivat kokeneet rukoustavan hyvänä ja selvästi huomasi, että ihmiset olivat rohkaistuneita ja siunattuja yhteisestä jakamisesta. Illan lopuksi vielä rukoilimme tate Moseksen Terry pojan (18v) puolesta, joka on Rundulla sairaalassa, leikattuna vatsasta eikä tiedetä, mikä vaiva hänellä on. Ruoka ei pysy sisällä,,,Illassa oli alkuseurakunnan meininki ja yhteys.

Mukana olevat sosiaalityöntekijät näyttävät olevan kristittyjä. Meme Angelika sanoi, että hän iloitsee suuresti, että opetuksessa on hengellinen ulottuvuus mukana. Worksopilla oli hyvä ja innostava alku. Huominen on työntäyteisin päivä, koska siinä minulla on neljä sessiota ( a`2 h).

Meille oli järjestetty majoitus erään hollantilaisen voluntääri-pariskunnan luo. Mies on Kavangon alueen Secondary-schooleissa biologian opetuksen ohjaajana. Hän pitää Workshoppeja eri puolella ja on erittäin innostunut työstään. Vaimo auttaa lastentarhojen perustamisessa, näin ymmärsin. Nkurenguruunkin on heidfän järjestönsä toimesta tullut lastentarha ja sinne saamme viedä materiaalia mennessämme. Talo on iso omakotitalo, samantapainen kuin Dahlstenien talo. Pihalla on vartija yötä päivää. Janne ja Suvi olivat sattumalta tavanneet pariskunnan työntekijäkokousmatkalla eräässä lodgessa, Miehe tolivat huomanneet toinen toisensa lintukiinnostuksen. Täällä he ovat aktiivisia Rundun seurakunnassa ja pitämässä huolta englanninkielisistä jumalanpalveluksista. Ne ovat su aamuisin klo 7.00. Väkeä on nykyisin toista sataa. Yhä useammat tulevat englanninkieliseen jumalanpalvelukseen. Viime pyhänä oli tullut puheeksi pastori Moseksen kanssa, että workshopin pitäjät tarvitsevat majoitusta ja tänne perheeseen otettiin mielihyv

1.6.09

Ehdinpä yhtenä aamuna lenkille ennekuin kukaan ihminen oli jalkeilla. Kuudelta paluumatkalla näin sairaalaan menevän yhden ihmisen. Siinä kaikki. Elämme täällä selvästi Suomen kellon mukaan. Kumpikin on hereillä neljältä ja illalla kahdeksalta silmät alkavat painua kiinni. Sinnittelen kuitenkin vielä ehkä tunnin, että unta riittäisi aamuun asti. Mitenhän käy Suomessa? Pysymmekö samassa rytmissä? Ei hätää, eletään vain luomusti, kun ei tarvitse mitään aikatauluja noudattaa vielä pitkään aikaan.

Tänään olivat tate Tomaksen possujen ruokkijat eli lapset, Arto ja Janne käärmejahdissa. Kylmän yön jälkeen käärmeet tulevat mielellään hiekalle auringonpaisteeseen lämmittelemään. Yksi sellainen on puolen metrin päässä tiestä. Kyseessä oli Afrikan kyykäärme, noin metrin mittainen, komea kuvioinen. Porukka ei ollut aseistautunut ja he pyysivätkin lähellä olevan rehtorin talon pihapoikaa tappamaan käärmeen. Haravalla se onnistui. Käärme on erittäin myrkyllinen, mutta samalla hidas.

Janne nylki käärmeen ja nyt nahka on kuivumassa. Arto sanoo, että kun häneltä jäi krokotiili metsästämättä, niin pitää edes käärmeennahka viedä matkamuistoksi. Kukaan ei vain tiennyt, miten käärmeen nahkaa pitää käsitellä, jotta siitä saataisiin pehmeä. Nyt se on pingotettuna laudalle (pikku nauloilla) ja se saa kuivua varjoisessa paikassa. Olisiko kenellä blogin lukijalla enemmän kokemusta käärmeen nahkojen parkitsemisesta? Ohjeet ovat nyt tarpeen.

Tänään paistoin sämpylöitä. Ne käyvät täällä hyvin kaupaksi. Julia auttoi taikinan teossa ja Joonas leipomisessa. Yhtenä päivänä korjailin ompelukoneella pussilakanoita. Ne olivat jo parhaat päivänsä nähneet, mutta palvelevat vielä hätävarana. Joonaksen shortsit ja Julian hame odottavat vielä korjaajaa. Tänään Julia pyysi, että ompelisin patjan ja peitteen hänen tipujensa pesään. Pesä on muovinen jätskilaatikko ja tiput ovat nongongojen sisässä olevia kovia kotia, joitten sisällä on syötäväksi kelpaava pähkinä. Vaarilla ja Julialla on leikki, jossa haukka (vaari) vaanii välillä tipuja ja Julian pitää suojella niitä. Siksi hän keksi kodin rakentamisen, että tipuilla olisi turvallinen suoja.

Iltapäivän valmistelin Workshopin juttuja. Kävin monisteita läpi ja samalla kertautui sanasto ja täsmentyivät harjoitukset. Mielenkiintoista taas nähdä, millaiseksi koulutus muodostuu. Millainen yhteys syntyy perheterapiakoulutusta käyneitten sosiaalityöntekijöitten ja seurakuntien ihmisten välille? Miten innostuvat aiheesta ja harjoituksista? Mitenhän tila toimii? Se on ankea kirkon sivuhuone, jossa on käytettävissä selkänojattomat penkit. Hyvästi löhöily ja nojailu. Mukava tehdä yhteistyötä Jannen kanssa. Vaari siirtyy kokotoimiseksi lastenhoitajaksi Suvin ja lasten luo.

Illan suussa kuulin rumpujen soittoa (?) ja lähdin ääntä kohti. Arvasin, että virastotalon pihalla on taas tanssiharjoitukset, niin kuin olikin. Iloissani seurasin niitä hämärän tuloon asti. Liikkeet eivät ole virtuoosisia. Ne ovat muodoltaan pieniä, mutta lähtevät jostain syvältä ruumiin sisältä – kai rytmin peruskehdosta.

Katsoimme filmin Olipa kerran löytöretki; Stanley ja Livingstone Afrikassa. Siinä kerrottiin kuinka Livingstone löysi Victorian putoukset ja nimitti putoukset Englannin hallitsijan mukaan. Ihmettelen sitä, että nuo löytöretkeilijät olivat matkassa 1850-luvun paikkeilla ja sen jälkeen eli silloin olivat jo ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät näissä maisemissa. Livingstone laittoi vaimonsa ja lapsensa Kapkaupungista Englantiin ja viipyi itse 15-vuotta Afrikassa ja tänne hän sitten kuolikin. Liekö hän sillä välin tavannut perhettään.

Nyt voi olla blogin lähettäminen keskeytyksessä torstaihin asti, jos Janne ei ota tietokonetta mukaan. Sain Säteeltä kuvan kotipihan valtoimeksi ryöpsähtäneitä lemmikeistä. Oikea sininen meri. Onneksi siellä on nyt kukkien katselijoita ja pihapiirissä elämää. Kesän ja pihan ja puutarhan ajatteleminen nostaa pintaan koti-ikävää. Nyt vasta tajuan, miten paljon puutarha ja kasvimaa minulle merkitsevät. En suinkaan koe helpotuksena, että tänä keväänä ei tarvitse panna rikkaa ristiin niitten hyväksi. Multasormia syhyttää….Yrttimaata on ikävä ja valkosipulipenkkiä ja mökin narsisseja. Siellä on oikea narsissiketo useammassa paikassa. Krisse antoi muutama vuosi sitten muovikassillisen narsissin sipuleita ja siellä ne nyt ilahduttavat kaikessa rauhassa pesiviä lintuja.

Säde on palannut Vaasaan ja aloittanut työt keskussairaalassa. Jouni ja Mari ovat pakanneet kotinsa ja tavarat ovat Vaasassa ja mökillä. Heillä on edessä uudet seikkailut matkalaukkujen kanssa kahdella mantereella; Amerikassa ja Afrikassa.