Eilen kuulostelin tuntojani ja ihmettelin, mistä tuli levottomuus ja hämmennys tai millä sanalla parhaiten voisin kuvata tunnetilaani. Olin palannut matkalta ja viivyin vielä Helsingissä ja Turussa ennen kotiinpaluutani.
Sitten yhdistin kaksi asiaa, jotka lienevät syynä mielialani pysähtyneisyyteen. Olin lukenut matkalukemisenani Helena Ranta - ihmisen jälki - kirjaa. Se vyörytti eteeni oikeushammaslääkärin työn viime vuosien kriisi, väkivalta ja katastrofialueilla. Jos Ranta pystyy toimimaan ammatillisesti ja eristämään tunteet tuon kaiken epäoikeudenmukaisuuden edessä, sitä en lukijana pysty.
Balkanin tapahtumista lukiessa tulee voimaton olo. Kaikki osapuolet ovat omasta mielestään oikeassa ja vastapuolta ei nähdä ihmisenä. Ja voi sitä valehtelun ja juonittelun määrää. Mielenkiintoinen kirja. Se jättää jäljen lukijaankin. Vahva elämäntarina.
Toinen mieltäni askarruttanut kokemus oli elokuva Kielletty hedelmä. Nuottalheden arvostelija sanoi sitä 2000-luvun parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Se oli kuvaus kahden (3) laestadiolaisperheen nuoren tytön tiestä, kun he halusivat tutustua "maailmaan". Kenenkään "usko" ei kestänyt. Uskosta luopumisen merkit olivat meikkaus, elkuvat, alkoholi ja seksi. Joku tunsi syyllisyyttä, jonkun piti elää niin rajua elämää, että pystyi torjumaan kotona ja yhteisössään opitun, joku halusi kokeilla, tietää, miltä kielletyt asiat tuntuvat, mutta ne eivät tuoneet iloa, vaan useimmiten pettymyksen ja pakokauhun.
Mikä elokuvassa teki mieleni levottomaksi? En usko, että elokuvan isät edustivat keskimääräistä laestadiolaista mustavalkoista isätyyppiä. Meikattu tyttö ei saa astua hänen kynnyksensä sisäpuolelle. Olisin toivonut syvällisempää pohdistaa kodin ja yhteisön opetuksesta ja sen soveltuvuudesta tähän päivään. Olisin odottanut asiallisempaa konfrontaatiota nuorten ja vanhempien kesken. Ratkaisut olivat liian mustavalkoisia ollakseen todellisia.
Toisaalta näen ankaran uskonnollisuuden tuhoisan vaikutuksen - jos yhteisössä/perheessä ei ole tilaa keskustelulle. Uskoville vanhemmille elokuva voi olla ravistelevaa ja ajatuksia herättävää katseltavaa. Sen äärellä syntyy kysymys ja rukous, miten voisi elää omien lasten kanssa niin, että usko olisi turvallinen elämän voimavara, ilon ja kiitollisuuden lähde eikä kahle ja syyllisyyden ja pelon kylväjä. Miten voisi varustaa lapsia tekemään oikeita valintoja, elämään maailmassa, mutta ei maailmasta. Miten voi suojella lapsia riittävästi ja samalla varustaa heitä vahvaksi kohtaamaan m elämän rujotkin puolet.
Tavallinen katsoja ehkä vahvistuu stereotypiossaan, että uskovaiset ovat kamalia ja ahtaita ja usko on kaukaa kierrettävä, ahdistava asia. Elokuva jätti siis monesta syystä levottoman ja kyselevän olon.
Vahva ja kaunis kohta elokuvassa oli siinä, kun pari tyttöä tulee suviseuroihin ja toinen nostaa vilpittömästi kätensä pyytääkseen synninpäästön. Puhuja vakuuttaa sen aidosti ja koskettavasti. Siinä näyttelijäntyökin on onnistunut molemmilta. Jospa tuossa kohdassa välittyisi jotain Jumalan anteeksiantavasta rakkaudesta ja Pyhän >Hengen kosketuksesta.
Uskoa ei voi siirtää, ei pakottaa. Uskomista ei voi synnyttää pelottelemisella eikä syyllistämisellä. Uskonnossa on aineksia monenlaiseen väkivaltaan. Silloin kuitenkin ollaan kaukana rakastavasta, pyhästä Jumalasta ja hänen Isän rakkaudestaan, joka on motivoijana pyrkimykseen hänen tahtonsa mukaiseen elämään.
Levottomuus on eräänlainen varjojen maa. Välähdys elämän todellisuuden varjopuolista.

Nyt tässä kuussa menee lujaa, niin kuin taisin mainita. Ihmeteltävän vähän olin väsynyt RR-hiihdon jälkeen. Heti maanantaina suuntasin Tallinnaan. Helsingissä yövyin Satun ja Matin luona ja sanin nähdä ja kuulla Etiopian matkan kuulumiset. Erityisesti minua kosketti Hosainan kuurojen koulu. Lähetyksen perustama koulu on pelastanut satojen kuurojen lasten elämän. He saavat käydä peruskoulun lisäksi ammattikoulun ja pystyvät elättämään itsensä. Muutama on päässyt Yliopsitoon opiskelemaan. Suomalaiset kummit tekevät kaikkien koulunkäynnin mahdolliseksi. Lähetysten kummilapsitoiminta pelastaa monen kehitysmaan lapsen elämän inhimillisesti paremmalle tasolla.
Etiopian kuvian katsellesi mietin taas kerran, mikä oikeus meillä on elää yltäkylläisesti, kuun maailman leipäkakku on jaettu niin epätasaisesti.

Tiistaina Tallinnaan, jossa julkaistiin kirjani Kehden kauppa viroksi nimellä Leiväd Yhes Kaapis--- ihana nimi. Viime vuonna ilmestynyt Las me ole laps-kirja on ehtinyt jo kolmanteen painokseen. Voi miten iloinen olen. Venäjäksi helmikuussa ilmestynyt turvallisesti matkaan on päässyt levitykseen Ulle-ystäväni levittää sitä koulutuksissaan Baltian maiden venäjänkielisille ja Venäjällä, Ihanaa, jos ne saavat palvella!

Tänään sain olla Verkoston yhdessä solussa. Ihania nuoria ihmisiä. He jäivät sydämelleni asioineen ja elämäntilanteineen. Huomenna yksi haastattelu ja yksi TV 7 nauhoitus. Sekin oli johdatuksenmakuinen juttu. Puhelinsoitto tuli maanantaina, kuvaukset torstaina, jolloin juuri olen Hgissä ja väliin sopii lounas MLL:n porukan kanssa. Tämän kuun aikataulutus tuntuu olevan muualla tehty kuin minun päässäni.

Sitten huomenna alkaa erityinen viisipäiväinen. Lähdemme Arton kanssa Venetsiaan. Minulle matka on ilmainen - siis voiko maailmassa olla jotain ilmaista? Eteeni vain tuli paperi: Lähdetkö ilmaiselle matkalle Venetsiaan. Vastasin ja se todella näyttää olevan minulle ilmainen; lennot ja hotelli aamiaisineen. Arto maksaa matkansa itse. Mielenkiintoista, mitä sekin matka tuo tulleessan.

Yksi pieni kohta vielä Tallinnasta. Pere ja kodu lehti teki haastattelua ja kysyi, mitä olen halunnut omasta kodistani tuoda mukaan omaan perheeseen (ja mitä en ole halunnut ottaa mukaani). Kun kerroin, että arvostin kotini uskovaisuuttaa ja halua välittää lapsilleni uskoa Jumalaan. Toimittaja kysi, mitä hyvää uskonnossa lapselle voi ollla. kun kerroin turvallisuudesta, että on isää ja äitiä vahvempi todellsiuus, toimittaja sanoi, että Virossa on totuttu siihen, että Jumala on pelottava ja rankaisee eikä se ole mitään hyvää lapsille. Silloin sain kertoa evenkeliumia anteeksiantavasta ja rakastavasta Jumalasta. Epäonnistunut lapsi ja aikuinen saa anteeksi.

Vakuudeksi kerroin muistuman vuosian takaa. Oli ollut takkuinen päivä ja lapset olivat olleet hankalia ja minä olin kiukkuinen. Illalla kun laitioin lapset nukkumaan, sanoin lapsille, että olen vielä niin vihainen, että en pysty lukemaan iltarukousta. Hiljaisuuden jälkeen joku sanoi; "Kyllä Jeesus antaa tuhmillekin anteeks". Vau, miten onnellinen olin, että lapsi oli tajunnut evankeliumin ytimen. Toivon suuresti, että tuo kohta tulisi lehteen esille!!

Tallinnassa en ehtinyt kulkea muuta kuin seminaaripaikassa Suomi instituutissa ja majapaikassani. Nuo paikas ovat vanhassa kaupungissa ja rakastan ikkunastani avautuvaa näköälaa vanhan kaupungin suuntaan. Ennenkin olen siellä majaillut. Iloitsen työyhteydestä Suomi-Viro instituutin kanssa. Uusia käännöksiä on suunnitteilla.

Kahtena päivänä olen kuullut surullisia uutisia kahden tutun nuoren mielen sairaudesta. Asia pysähdyttää ja herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä:Mihin suuntaan????

Hiihtomatkalta palanneena

Lauantaina 7.maaliskuuta saavuin Arton kanssa Kuusamoon Oivangin Nuorisokeksukseen, johon oli kokoontunut yli 8o Rajalta-rajalle hiihtoon lähtijää. Ihanan innostunut puheensorina ja monilla jälleenäkemisen ilo. Ensimmäinen vaikutelma ruokasaliin astuttaessa; "Mitä hiihdon konkareita ja kunnon amatsooneja."
Tässä ryhmässä oli väkeä 10 eri maasta. Naisia joukosta 15, joista suomalaisia 7, kaikkiaan suomalaisia oli 18. Otin paikkani ensikertalaisena. Moni kysikin; oletko ensimmäistä kertaa ja useammin mukana olleilta saimme kuulla muistikuvia edellisistä matkoista. Ensikertalainen sai tuntea olevansa tervetullut.
Illalla tutustuminen, innostuksen vahvistaminen, iltapala ja nukkumaan, jotta aamulla olisi maksimaaliset voimat viikon ponnistukseen.

Ensimmäisenä aamuna heräsin katkonaisen yöunen jälkeen. Innoissani olin kyllä ja ajattelin mielessäni; ensimmäinen päivä näyttää, millainen juttu tämä on. Millainen huolto? Millaiset alamäet? Ylämäet? Ihmiset?

Päivän matka tulisi olemaan reilut 60 km Venäjän rajan tuntumasta Kuusamon Tropiikkiin. Bussilla menimme alkupisteeseen ja siitä se alkoi. Aluksi saimmekin kiivetä oikein olan takaa matkan jyrkimmät nousut Saunavaaralle. Sieltä aukesivat mahtavat näköalat Venäjän puolelle. Kiivetessä muistutin itselleni: "Hitaasti, hitaasti. Säästä voimiasi."

Parikymmentä kilometriä ja ensimmäinen mehuasema. Lumisadetta aluksi, välistä nihkeää keliä ja iltapäivällä aurinkoa. Virkkulan huoltopiste oli iloinen ensimmäinen välähdys vapaehtoisten huolenpidosta. RR-hiihdon onnistumisessa olennaisena on noin 200 vapaaehtoista kuudesta eri kunnasta. Toivottavasti hekin saavat palvelemisesta ja iloisten hiihtäjien kohtaamisesta palkkansa.
Voileivät, juotava ja appelsiinipalat maistuivat. Ja vessa tietysti oli tervetullut.
Vähän ennen Valtavaaran rinteitä Arto tuli luistelusuksilla vastaan ja saimmekin hiihdellä yhdessä Tropiikkiin asti. Valtavaaran metsä näyttäytyi niin upeana kuin se vain voi olla. Tykkylumiset kynttiläpuut pilvetöntä sinistä taivasta vasten! Monet ulkomaalaiset pysähtyivät kuvaamaan. Kyllä maisema sykähdyttää aina uudelleen, vaikka sen olisi aikaisemminkin nähnyt.

Uuttusuon laavua lähestyttäessä soi puhelin ja Daavid kyseli, joko olemme hiihtämässä. Sitten Säde kertoi, että David oli kosinut häntä lauantai-iltana Aurajoen rannalla roihutulien loisteessa. Sormuksetkin olivat olleet valmiina. Iloinen uutinen. Menimme Uuttusuon kahvilaan kihlakahville. Loppumatkan ajatukset askaroivat ison uutisen kimpussa.

Ensimmänen matkayö oli 6 hengen mökissä lähellä Kuusamon Tropiikkia. Se oli ruoka ja saunomispaikkamme. Suomalaisten naisten ryhmä alkoi tutustua toisiinsa.

Toisen päivän matkaa kertyi myös kuutisenkymmentä kilometriä. Tavoitteemme oli Taivalkoskella Hotelli Herkko. Luisto oli edellistä päivää parempi. 29 km jälkeen saimme lohikeittoa Särkelän pysähdyspaikalla. Sitä tarjoiltiin tulien ääressä kodassa. Nokipannukahvi ja pulla maistuivat myös ihanilta pitkän hiihtourakan keskellä.
Päivässä oli aina yksi tuhdinpi huoltopiste ja sitten noin 10 km välein mehuasema, jossa oli myös pakolliset suolakurkku ja rusinat. Naistenpäivän kunniaksi ilmestyi myös suklaata muutamana päivänä.
Maisema mutkitteli voimalinjan ympärillä, joten hiihtäjä saattoi nähdä kauaksi eteenpäin, mihin suuntaan matka jatkuisi. Loppumatkasta oli kaksi niin jyrkän näköistä mäkeä, että otin sukset käteeni ja kävelin siedettävälle korkeudelle, ennen kuin uskalsin laskea alas. Alamäet eivät ole vahvuuksiani, enhän ole koskaan lasketellut. Jos latu on suorana edessäni, en pelkää jyrkkääkään mäkeä, ovathan muutkin laskeneet, kun latu on ehjä. Jos en näe mutkan taa tai latu on poissa, en uskalla laskea muuta kuin auraamalla. Tutut maisemat ovat asia erikseen.
Aluksi hiihtelin yksin eiliseen tapaan. Porukassa oli selkeästi kuuma ryhmä ja kuntonsa mukaan retkeilijät. Arvaa kumpaan kuuluin? Päivien kuluessa omaan ryhmään kuuluvat alkoivat tulla tutuksi Kaikki hiihtäjät ovat ihanan ystävällisiä, vaikka aina ei ole yhteistä kieltä.
Hiihto meni yllättävän kevyesti - olinhan odottanut loppuun uupumisen tunnetta. Ranne antoi merkkejä rasituksesta. Jalat olivat iltaan mennessä turvonnet. Yöllä sekin vaiva yleensä hävisi. Rannetta lääkitsin konivoiteella ja idealsiteellä.

Majoituimme suomalaiset naiset luxus mökissä hotelli Herkon vieressä. Mökki on kyllä harhaan johtava nimi (cabin) - huvila lienee parempi. Hiihdon jälkeen oli mukava loikoilla omalla sängyllä ennen saunaan menoa ja ruokailua.
Tuona päivänä aloin ihmetellä syömisen määrää retkellä. Iltapalalla oli melkein täysi ateria ja minä en voinut edes ajatella syöväni omenaa enempää. Sitten sainkin onneksi oppitunteja palautumisesta ponnistuksen jälkeen ja tankkauksesta. Niistä minulla ei ole ollut muuta tietoa kuin Arton tankkaus banaanilastuilla ennen suoritusta ja hedelmäsokerilla suorituksen aikaan. Nyt kyselemällä kyselin oppiakseni.
Yhdellä huoneessamme oli sykemittari. Tavallinen päivämatka kulutti kaloreita reilut 3000. Ne piti tietysti korvata, sillä millään vararavinnolla ei pitkässä vaativassa suorituksessa pärjätä. Niinpä vähitellen rytmi alkoi muotoutua.: Hiihdon jälkeen palauttavaa syömistä ja juomista. Monesti olin laittanut aamulla voileivät sitä varten. Palautusjuomiseksi suositeltiin maitoa tai kotikaljaa, mutta eipähän niitä ollut heti saatavilla. Sitten tavallinen päivällinen ja illalla vielä tankkausta iltapalalla. Se osio oli hankalin. Yritin jotain syödä ja juoda. Joku sanoi, että suklaakin sopii illan tankkaukseen. No sehän oli mukavaa. Metvursti, silli, tai graavilohi olivat kuulema käypää tavaraa sekä illalla että aamulla, suolaa kun oli tärkeää saada hien myötä. Aamulla vettä, puuroa ja tukevaa, mitä mieli tekee. Pekoni vastasi entisten metsätyämiesten läskiviipaleita. Silloin oli sillivoileipä poikaa ja tietty hedelmät ja vihannekset. No, tämä on alue, johon minun pitää vielä perehtyä. Ehkä kuitenkin onnistuin jollain tavalla, koska päivät jaksoin yllättävän hyvin. Joskus söin banaanilastuja tai hedelmäsokeria. Energiapatukka pitkänä ja sen jälkeisenä päivänänä. Siinä se oli.

Kolmannen päivän taival oli vaihtelevaa nousua ja laskua kohti Syötekeskusta ja matkaa jälleen kuutisenkymmentä. Nyt pääsimme kahdessa paikassa sisätiloihin. Ooka-Stoppi oli kyläbaari, jossa saimme sämpylää ja kahvia ja tuttu Jussilan talo tarjosi lepoisan tunnelman vanhanajan tuvassa. Kamerat kävivät ahkerasti, kun taloa kuvattiin.
Reitti Jussilan talosta perille oli tuttua monelta Syötteen matkalta. Viimeinen taival Syötekeskuskeen noustiin hiihtohissillä. Vau, se oli minulle ensimmäinen elämys lasketteluhississä sukset jalassa. Nyt ymmärrän jo vähän sitäkin lajia. Tosi mukavaa sekin oli.
Taisi Arto olla hiukan huolissaan jaksamisestani seuraavana päivänä, jolloin matkaa piti kertyä 86 km. Hän kehotti menemään hierontaan, minkä teinkin. Olipa ihanaa. Olkapäät ovat jumissa ja niitä yritettiin aukoa. Onhan nillä kevättalvella mattoa kudottu ja hiihdetty!

Neljäs päivä alkoi tutuissa Syötteen maisemissa. Reitti Ahmatuvalle asti oli kuin moottoritietä. Taas meitä vastassa olivat kynttiläkuuset ja auringon paiste.
Siitä alkoikin sitten kolmen päivän suotaival. KUinka suokin voi olla kaunis kirkkaassa auringon paisteessa. Luisto oli hyvä ja tuulikin kulki välillä sopivasti selän takana. Kuuden jälkeen illalla olimme perillä. Taivallusta tuli melkein yhdentoista tunnin verran.
Nyt hiihtotahtini oli osoittautunut samaksi Tuijan kanssa. Hiihtelimme yhdessä. Jos minä olin edellä, vauhtimme oli sama, jos Tuija oli edellä, aloin jäämään jälkeen. Minä en hiihtänyt itseäni hikeen vaan pidin yllä hiihtämisen ilo-vauhtia. Tuijalla siis oli parempi kunto kuin minulla, mutta selitimme yhteishiihdon parhain päin eli suojelin hitaammalla vauhdilla häntä maitohapoilta.
Päivällä olimme saaneet taas kotakahviosta keittoa, kahvia ja pullaa ja leipää ja mehua tietenkin. Majoitus oli Ranualla Ilveslinnan miellyttävässä hotellissa. Nyt otin hieronnan myös jaloille. Sääret oli OK, mutta reisissä oli hierottavaa ja olkapäät edelleen käsittelyn tarpeessa. Rannekipu oli häipynyt.

Tuona päivänä merkitsin päiväkirjaan: Olen kokenut matkalla Jumalan ihanaa täysihoitoa ja täsmäpalvelua. Ensin aioin kirjoittaa ;ylimääräistä täysihoitoa, mutta huomasin itseä vähättelevän sivuajatuksen; minulle ei kuulu mikään hemmottelu tai ylimääräiset lahjat tai extrahyvä. SIIS oikeasti jätin sanan ylimääräinen pois.
Minulle suurta lahjaa on ollut keli, luistavat ja pitävät sukset, se, että ranne parani, ei rakkoja, ei hiertymiä, naisporukassamme on fysioterapeutti, joka on opastanut venytyksissä, neuvonut tankkauksessa ja energian keräämisessä ja lainannut monojen kuivaajaa! Lahjaa on myös hiihtokaverini Tuija. Pidämme juomatauon joka 5 km päässä. Ihailemme luonnon pieniä ihmeitä ja välistä kuuntelemme hiljaisuutta.
Aamulla kokoonnuimme kesäteatteriin valokuvaan. Siinä me olimme värikkäänä joukkona. Kuvaa otettaessa ajattelin; Mikä etuoikeus kuulua tähän porukkaan, tehdä jotain tällaista ja tämä kaikki on minun kokoistani ja minulle mahdollista.
Matkalla mietin toista etuoikeutta: Vielä arvokkaampaa on kuulua Jumalan lasten joukkoon nyt ja kerran tämän elämän jälkeen, kun Kotiin kokoontuu lukematon joukko ihmisiä kaikista kansanheimoista ja kielistä ylistämään Jumalaa. Tuon päivän kiitoksen aihe liittyi tuohon.

Viides hiihtopäivä oli periaatteessa lyhyt (46 km), mutta raskas. Jo edellä kuulin, että kun pitkänä hiihtopäivänä energiavarastot on käytetty loppuun ja ylikin, elimistö ei oikein ehdi vielä palautua. Vain hetkittäin koin sellaista hiihdon iloa ja helppoutta kuin edellisinä päivinä. Ihmettelimmekin Tuijan kanssa, kuinka edellisenä päivänä vielä juoksimme pienin askelin mäet ylös. Nyt ei jalka noussut juoksuun. Onneksi maasto oli tasaista. Ruonan koululla meitä oli vastassa koululaisten piirtämät eri maitten liput lumihangelle kepeistä asetettuna. Jääkarhu tallusti pihalla ja siltä saimme isot, pehmeät hlaukset. Määränpää oli Hosion entinen koulu. Olipa mukava loikoilla entisessä koululuokassa rautasängyssä väsytävän päivän jälkeen. Silloin kirjoitin: "Nyt on elettävä kirjaimellisesti päivä kerrallaan. Edessä kaksi pitkää päivää ja keli kuulema huononee. Voimat toivottavasti elpyvät edes jollain tavalla yön aikana."
Näitä hylättyjä kouluja riittää pohjoisessa. Seuraavakin yö oli entisellä koululla Kivalossa.

Kuudentena päivänä hiihto oli taas ilokseni paljon helpompaa kuin edellisenä, vaikka päivämatka oli pidempi. Perjantin 13. päivän onnettomuus oli se, että latu ja moottorikelkkareitti kulki samassa kymmenisen kilometriä ja moottorikelkat sotkivat meiltä loppupään ihmisiltä ladun. Metsäautotien nyppyläinen moottorikelkan mylläämä pohja ei ollut miellyttävimpiä hiihdettäviä. Alkumatkasta saimme nokipannukahvia ja paistoimme makkaroita laavutulilla. Kaksi makkaraa upposi kevyesti ja tauko oli leppoisa isossa porukassa.
Kivalossa saimme varsinaista maalaisromantiikkaa. Puusauna ulkorakennuksessa, vessat ulkona, yöllä sinne sai hiippailla otsalampun kanssa miesten makuusalin läpi. Pihalla paloivat roihut. Nyt nukuimme patjoilla lattialla.
Retki tarjosi todella monenlaista elämystä. Hotellielämä olisi käynyt yksitoikkoiseksi. Ulkomaalisille varsinkin monet asiat olivat eksoottisia. Luonnon kauneutta, hiljaisuutta ja puhdasta lunta he ihmettelivät. Aurinkoisina päivänä kuului ihailevia adjektiiveja "Paradise, wonderfus, amaising, perfect!!"

Sukseni toimivat upeasti. Sutisen Pekka voiteli ne huolellisesti ja viisaasti. Monien oli vaikea uskoa, että kuusi päivää kuljin samoilla voiteilla.
Viimeinen päivä olikin sitten erilaista säätä. Keli oli nollassa, tuulta 6-9m/s. Nyt pantiin liisterit pohjaan ja taas suksi toimi hyvin. Aluksi tosin ylämäissä lumi tarttui pitoalueelle, mutta niin teki muillakin. Luisto oli erinomainen ja tuona päivänä menin tosi paljon tasatyöntöä, mikä ei ole ollut mitenkään vahva juttuni. Kaipa käsivoimat ovat tämän viikon aikana vahvistuneet. Monilla oli ongelmia suksien kanssa.
Viimeinen päivä ja matkaa määränpäänä Tornio.Välistä lumi tuli vetenä. Onneksi olimme paljon metsän suojassa niin tuuli ei meitä liikaa haitannut. Keminjoen ylitys tosin sattui kohtaan, jossa myrskysi ja satoi lunta, joten näkyvyys oli olematon ja tuuli hyytävä. Taisto palkittiin Keminmaan kauniilla kirkkomaisemalla. Vanha ja uusi yhdessä. Vanhassa kirkossa on kirkon entisen pastori Rungrenin muumioitunut ruumis.
Matka alkoi käydä vähiin. Meitä hidasti toistamiseen 30 safarimoottorikelkan sotkema latu. Onneksi Tornionjoen jäällä saimme loppumatkaksi jälleen ladun. Joen ranta oli mukavaa hiihdettävää. Rannan asumukset olivat uudenlaista katseltavaa. Toisin paikoin vesi oli näkyvissä.
Joinain vuosina matkaa on jouduttu lyhentämään, kun jäille on tullut vettä. Viime vuonna lumi oli viimeisen päivän reitillä ollut olematon loppumatkasta ja vettä jäällä, joten sitä osuutta ei voitu hiihtää. Lähipäivinä Tornionjoen vesi voi tehdä saman tempun.
Kolmen suomalaisen rautanaisen porukkana tulimme maaliin. Amerikkalaiset miehet olivat antaneet meille nimen rautanaiset. He totesivat, ettei heiltä löydy samanlaisia rautanaisia. Me kolme edustimme tavallisia kuntoilevia naisia - ei siis mitään superurheilijoita. Me olemme RR-hiihdolle hyvää mainosta siitä, että RR-hiihtoon voi osallistua tavallinen hyväkuntoinen, sitkeä ihminen jaksamisensa mukaan. Onhan joka päivä käytettävissä linja-auto, jos väsymys yllättää tai joku muu vaiva.
Meitä odotti Tornion rannassa upea kannustuskuoro ja lippulinna ja maalikyltit.
Oikeastaan oli aika mukava, kun maalissa oli juuri sitä porukkaa, jonka kanssa paljon hiihtelimme ja tapailimme service-pisteillä. Kuuma porukka oli joka päivä saapunut perille 3-4 tuntia aikaisemmin. Selitimme , että me otamme hiihdosta kaiken irti koko rahan edestä. Usein hiihtäessämme totesimme; Tämä on tosi mukavaa.

Mukavaa oli tulla maaliinkin, päästä kahden koulumajoituksen jälkeen hyvään hotellihuoneeseen, saunaan, illalliselle ja kaiken kruunuksi yhteiseen iltajuhlaan. Siihen oli jokainen maa keksinyt ohjelmaa. Vau mitä luovuutta. Nautin suunnattomasti, että vielä tänä päivänä löytyy ryhmähenkeä luoda inspiroivaa ohjelmaa ja itsensä likoon laittamisen kykyä. Täydellinen päivä ja sen päälle hyvin nukuttu yö. Ensimmäinen syväuninen yö koko matkalla ja silti olen jaksanut.

Mitä sain? Hiihtämisen iloa paljon, sosiaalista yhteyttä saman intressin ympärillä, paljon, huikeaa jaksamisen kokemista, vaihtuvia maisemia, ihanien ihmisten kohtaamisia, hauskuutta, paljon uutta tietoa, itsensä kanssa olemista, mahdollisuutta puhua Jumalalle ja kuunnella häntä pitkien taipaleitten aikana, vapauden tunnetta siitä, ettei tarvitse huolehtia kenestäkään.
Hyvällä mielellä päätän matkani. Mukava tulla kotiin. Kaikella on aikansa. Kun olen aikaisemmin puhunut tästä matkasuunnitelmasta, olen aina sanonut If God will. Nyt sanon Thanks to God for this week and His grace.

Nyt olen päässyt unelman aattoon. Vuosi sitten aloin haaveilemaan Rajalta-rajalle hiihdosta. Venäjän rajalta Kuusamon kohdalta hiihdetään Tornioon viikossa (444 km). Ajatus sopi oikein hvyn vuorotteluvapaa vuoteen. Alkuvuodesta minulla on ollut hyvää aikaa hiihdellä (mittarissa 860 km). Testasin pitkän matkan kestävyyttä Botnia-Vaasan ja Kauhahiihdossa. Kumpikin menivät hyvin. Ajasta en välitä, mutta olin onnellinen, että en ollut mitenkään yliväsynyt hiihdettyäni enkä seuraavana päivänä. Ymmärrän sentään että Rajalta rajalle hiihdossa ponnistellaan seitsemänä päivänä pitkät päivämatkat (46-82 km/päivä). Onneksi huolto on järjestetty ja linja-auto seuraa hiihtäjiä ja uupuneet saa kulkea loppumatkan bussilla.

Siis saas nähdä mitne mummin käy.

Kovasti olen innostunut ja monelle kertonut etukäteen. Laukku on pakattu ja huomenna alkaa matka Jyväskylän kautta Kuusamoon. Hiihtoni alkaa sunnuntai aamuna. Arto vie minut Kuusamoon ja hiihtelee siellä ja ottaa sitten seuraavana sunnuntaina Oulusta kyytiin.

Mitä odotan? Hiihtämisen iloa. Retkimeininkiä. Kansainvälistä atmosfääriä. Juttuseuraa. Yksin hiihtämistä. Yhdessä hiihtämistä. Aikaa kohdata omia ajatuksia. Aikaa kuunnella Jumalaa.

Sen tiedän että viikko tuo monta väsymystä ja lumisadetta ja tuulta ja uuvuttavan pitkää suotaivalta. Tylterveyslääkäri sanoi, että sydämeni läppävika ei tule olemaan hiihdon onglema. Pulmia voi tuoda IKÄ ja sen mukanaan tuomat kulumat eli ranne tai nilkka tai joku muu kohta voi ruvata kiusaamaan ja haittaamaan matkantekoa.

Eniten pelkään lipsuvua suksia. Ja sitä, että kulutan voimat liian vauhdikkaaseen lähtöön.

Mielenkiintoista. Blogilleni palaan monta kokemusta viisaanpana. Jos Juamla suo.