Olemme matkalla Matkalla. En tieda kuinka paljon voin matkalla kirjoittaa blogia. Nyt kuitenkin olemme koneen aarassa Ranskassa Leenan ja Gilin luona joten muutama rivi matkaan lahdosta.

Aloitamma Matkan kolmen paivan alkumatkan jalkaan. Sielu ehtii irrota kotimaasta ja siirtya Eurooppaan. Tulin Hengellisen elaman syventymispaivien kautta Tampereella jq siita Frankfurtin kautta Montpellieriin. Kuljimme Ryanairilla ja siella ollaan tosi tarkkoja matkatavaran kanssa. Ohitettuamme Suomessa ja Frankfurtissa bookauksen ja turvatarkastuksen meidat otettiin viela erikseen kahdestaan matkatavaratarkistukseen. Ehka reppumme nayttivat isoilta. Ne saivat olla 10 kg ja mitoiltaan 55x40x20. Reppuni painoi 7.4 kg ja sitten piti pujottaa se koon testaustelineeseen. Sopi kuin sopikin. Artolla oli 11.4 kg mutta meidan yhteinen tavarapaino huomioitiin. Onnellisesti paasimme Montpellieriin josta Gil haki meidat.

Paivan vietimme ensin leikkien ihanan kolmevuotiaan mielikuvitusrikkaan empaattisen Eliaksen kanssa ja valilla ihailimme liikunnallisesti touhukasta nauravaa Niiloa. Kavimme Leenan ja lasten kanssa kavelemassa kaupungin vanhassa historiaa havisevassa keskustassa. Kukkulalta naki kauas vuorille. Ajatuksen riensivat jo Matkan vuorille. Gilin kirkossa kavimme. Kotoinen kirkko. Siunatkoon Juala sen seurakunnan tyon ja enentakoon kansaansa sen tyon kautta tassa yha enemman pakanamaassa.

Lounastimme yhdessa kaupungin ulkopuolella olevassa modernissa ravintolassa ja illan suussa oli elamys pulahtaa Valimeren lampimiin aaltoihin. Kirjaimellisesti aaltoihin silla vaahtopaat loivat rantaan mutta uinti oli ihanaa.

Gilin laittama ranskalainen illallinen, Eliaksen suloinen, pitka ruokarukous suomeksi ja ranskaksi, Gilin vanhempien tapaaminen, heidan tuomansa ihanat juustot, juttelut Leenan kanssa. Paiva oli taydellinen. Siunatkoon Jumama tata perhetta, kotia, jokaista, joka tahan kotiin tulee: Siunatkoon ja johtakoon Gilin ja Leenan tyota seurakunnassa, siunatkoon alkavat aitian aamukahvit.

Huomenna junaan puolen paivan aikaan. Pari vaihtoa ja perilla St. Jean Pied de Portissa illalla 19.30. Siita alkaa olemisemme Matkalla.

Ensimmainen jannittava asia on keskiviikon vaellus. 24 km Pyreneiden yli. Nousemme 300 metrista 1300 metriin ja laskeudumme 500 m. Se on alkuun rankka paiva. Halusimme kuitenkin ylittaa vuoret eika aloittaa Espanjan puolelta Roncesvallesta, joka on myos suosittu aloituspaikka.

Olen avoin sille mita matka tuo suhteessa Jumamaan, itseeni, Artoon, elamaan. Olen avoin Jumalan puheelle. Tienviitoille. Pysahdysmerkeille.

Iloitsen etta saan tehda matkan Arton kanssa. Tutuimman ja laheisimman kanssa, jolle voi ilmaista myos vasymyksen ja kolhut.

Kyllä tässä varmaan kauan menee, ennekuin alan pitää totena, että olen 60-vuotias. Naapurin Matti onnitteli ja totesimme, että tässä kadun kulmassa olemme kaikki seitsemännelläkymmenennellä. Siis ei mikään keski-ikäisten kaupunginosa enää.

Syntymäpäivääni muistan kuitenkin ilolla ja lämmöllä.
Miten ihmeen lapset keksivät kaiken tuon. Päällä meillä on Tansaniasta lähetetyt vaatteet.

Muistamisia on tullut paljon. Kun joiltakin kyselin, mistä ihmeestä he tietävät päiväni, niin Alhon Tuula sanoi face-bookissa, että perjantain lehdessä oli ollut lasten onnittelut minulle. Lehteä en ollut nähnyt, kun se tulee mökille ja vasta maanantina menimme sinne.

Ja totta tosiaan, siinä oli ihana merkkipäivämuistaminen. Varmaan kolmen merkkipäiväilmoituksen kokoinen. Kuvana Afrikan auringon lasku. Tekstinä sydämelliset onnittelut rakkaalle äidille, anopille ja mummille ja pitkä liuta nimiä alla. Mukana oli myls englanniksi Rtun kohta "Our Lord is the sun...". Voi miten iloinen olin tuosta onnittlusta.

Monet sukulaisista muistivat myös. Siskot oikein lahjojen kanssa. Iloitsin veljien lasten korteista. Iloitsin jokaisesta kortista, viestistä ja face-bookin tervehdyksestä. Tiesin, että ainakin nuo ihmiset halusivat muistaa ilman mitään velvollisuutta. Hedlundin Ritvan kanssa saatoimme juhlia oikein face-to-face, kun olimme molemmat HUn kesäjuhlilla.

Afrikastakin tuli muistamisia ainakin viittä kanavaa pitkin; kortti, sähköposti, viesti, face-book ja soitto. Amerikasta kahta. Ja sitten nuo läsnäolevat lapset ja heidän vaivannäkönsä....

Esa Riipan "Mummolassa" on postissa ja pääsee herättämään ajatuksia, kunhan saamme sen kehystettyä. Jotenkin näen sen istuvan keittiön seinälle.

Kortit ja luettelo muitsjista komeilee nyt piirongin päällä kaupungissa ja muistuttaa, että on olemassa tärkeitä ja rakkaita ihmisiä.

Ensimmäistä kertaa on selkäni vaivainen ja kipeä mustikka ja vattumetsässä ja jopa mansikkamaalla. Satu sanoi, että se on tuota ikää, kun ihmettelin mikä selkää vaivaa. Tänään vattumetsässä ajattelin, ettei enää nämä vattupusikot ole minua varten. Tunnen itseni kömpelöksi ja liikun ryteikössä ja pelkään kaatumista. Nyt ymmärrän, että äiti jätti aikanaan metsässä käymisen; "Nyt on nuorempien vuoro". Tuntuu haikealta jättää tekemisiä, joista on nauttinut. Tänäänkin kuuntelin kolme saarnaa matsässä ollessani.

Opetellaan sopeutumista ja suostumista. Ehkä se on ovi johonkin uuteen!

2.8.09
http://www.blogger.com/img/blank.gif
Olen seitsemännellä kymmnennellä. Muistan vielä mummoni 60-vuotisjuhlan. Hän oli silloin vanha ihminen. Syntymäpäivälahjaksi hän sai nojatuolin.
"Onko nuo kortit minulle?", ajattelin, kun näin muutaman kortin, joissa oli kultainen metallinen kohokuvio, jossa luki 60 v: ai kun veljen kortissa luki Jesajan kirjan kohta "TEIDÄN HARMAANTUMISEENNE ASTI MINÄ OLEN SAMA..." Ihana lupaus Jumalalta, mutta ei kai sitä vielä minulle tarvitse vakuutella.
Olen siis vaiheessa sopautumaan ajatukseen, että kuulun joukkoon, jonka yhteinen nimittäjä on adjektiivi VANHA.

Satu oli poiminut korviinsa joskus ääneen lausumani ajatuksen Esa Riipan näyttelyssä: "Esa Riipan grafikkaa haluasisin syntyjäpäivälahjaksi. Tiistaina Arto sanoi, että nyt lähdetään.... Ensimmäinen pysäkki oli Vöyrin hyppyrimäen huippu. Siellä katselin eteen ja taakse. Myös elämääni. Pietarsaaresta löysimme itsemme Sikuritehtaan museosta Esa Riipan 30-vuoden taiteilijajuhlanäyttelyssä. Sieltä sain valita taulun.
Valitsin taulun nimeltä "Mummolassa". Se ei ollut mikään traditionaalinen punainen tupa tai pulla, vaan moniselitteinen ja jotain muuta. Mitä kukakin näkee. Koin, että isovanhemmuus on tämän vuosikymmenen teema. Eikä vain isovanhemmuus Joonakselle ja Julialle ja mahdollisesti muille biologisille lapsille, vaan isovanhemmuus suhteessa moneen lapseen. Ja vanhana vaimona oleminen. Aikuisena oleminen suhteessa nuoriin.
40-vuotispäivänäni olin Päiväkummussa ja päiväkahvilla alkoi monella kielellä laulu "Paljon onnea vaan". Silloin avautui kansainväliset maisemat. Lapset olivat ensimmäistä kesää aktiossa ulkomailla. Sen jälkeen perheen elämään on mahtunut kymmeniä maita eri puolilla maailmaa. Myös minun maailmaani. Tälläkin hetkellä Suvi ja Janne Afrikassa, Jouni ja Mari Amerikassa, Sini Ruotsissa, kohta Afrikassa!!!!Mutta nyt edessä uudet tehtävät, jota taulu mummolassa saa symbolisoida.

Perheen järjestämät syntymäpäiväyllätykset jatkuivat. Olin ilmoittanmut kyselijöille, että en vietä synttäreitä. 50-vuotisjuhlani olivat niin mieleenpainuvat, että ne haluan säilyttää ihanan muistona. Toisaalta tunnistin juhlia ajatelleessani vanhan haavan: En halua, että kukaan muistaa minua velvollisuudesta. En jaksa uskoa vieläkään, että ihmiset ihan oikeasti tykkäävät ilman velvollisuutta. Ehkä kannan tuon lapuuden haavan hautaan asti.

Kuitenkin iloitsin jokaisesta muistamisesta. Lapset olivat kutsuneet Helsinkiin jo torstaina, olimmehan perjantaina matkalla HU päiville Riihimäelle. To iltapäivää vietimme yhdessä Sa+Ma+Si+Ha+Ar. Illalla Sini jätti meidät Kansallismuseon viereen ja antoi kolme kirjekuorta. "Vieläkö 60-v osaa suunnistaa Hgissä?"
Ensimmäisessä kehotettiin menemään paikkaan, joka on ollut merkittävä Helsingissä. Menin Runebergin kadulle erään oven eteen. Tuossa talossa vietin ensimmäisen yöni Helsingissä 19-vuotiaana kirjoitusten jälkeen. Olin pari vuotta unelmoinut että pääseen Helsinkiin kuuntelemaan kiirastorstaina Bachin Matteuspassiota. Niin tapahtui.

Raitiovaunulla jatkoimme toisen kirjeen osoittamaan paikkaan Unioninkatu 17:aan

Seuraava kirje kehotti astumaan sisään ja pyytämään avaimet syntymäpäiväsankarin nimellä tilattuun huoneeseen. Olimme hotelli Havenissa.

Seuraavassa kirjeessä kerrottiin, että huomenissa 9.30 suunnistus jatkuu Senatin torilta. Aaamulla kävelimme Kaivopuistossa. Se on yhteistä lempipuuhaamme. Senatintorilta Satu ja Matti poimivat meidät ja pian huomasimme olevamme Luukissa Kapealammen rannalla. Tiedossa mukava retki järven ympäri. Järven rannalla oli useita leiripaikkoja. Yhdellä oli pöydän ääressä isä ja tytär aamuöpuurolla. Huomasin vaaleanpunaisen prinsessakakun pöydällä ja mansikkaleivoksia "Onkohan tuolla tytöllä synttärit ja isä on jaksanut kantaa kakun tänne metsään", ehdin ajatella, kun yhtäkkiä alkoi kuulua laulua "Paljon onna vaan". Sini, Säde ja David tulivat vajan takaa esille. Täydellinen yllätys. Ja tuossa tuokiossa oli pöytä koreana ja herkuttelimme lasten paistoksilla.

Runoilijat olivat tehneet runon, jossa luki:
Lauloi lintu oksalla puun,
oli päivä heinäkuun.
Aurinko paistoi, puissa soi,
nuori tyttö kalliolla unelmoi:
"Perhe oma joskus ollako vlois,
lapset leikkis ja musiikki sois.
Heidät kasvattais, antais rakkauttaan,
ohjeistais, muttei pitäisi omanaan."

Voisi säkeet kertoa sinusta,
kauan sitten tytöstä unelmoivasta.
Unelmaa monta varmasti toteutunut on,
vaikka jokunen myös toteutumatta on.
Viisautta paljon matkalla mukaan olet saanut,
vaikka sellaistakin edessä ollut, mitä ei olisi toivonut.
Monesta täällä selvinnyt olet,
ja koettelemuksia vieläkin saanet.
Mutta taaksepäin voit katsoa
ja monesta asiasta todeta:
On Jumala ollut mukana ja käyttänyt,
ei vaikeissakaan tilanteissa yksin jättänyt.
Nauti elämästä jua elä hänen lähellään,
voit silloin toimia yhtenä hänen kätenään.

Olin iloisen yllättynyt runosta. Siinä oli tavoitettu unelmiani ja elämäni kulkua.
Amerikasta tuli viesti:
"Olet ollut tällä viikolla mielessä ja olen välillä miettinyt miten olet kerennyt tekemään sen kaiken, mitä olet tehnyt. Muistona on aina ollut kasvatustapaus, jonka teit kun olin nuori. Sinulla oli vieras kotona ja minulla känkkäränkkä päivä. Sanoit minulle, että saan 50 mk, jos menen omaan huoneeseeni. En osannut sanoa mitään ja menin omaan huoneeseeni.
Toivon tuleviin päiviisi oikeanlaista johdatusta, jossa voisi olla levollinen siunaus matkassa miehesi kanssa.
ONEA ÄIDILLE ja hyvää syntymäpäivää. Jouni ja Mari

Afrikan kirjallinen viesti:
Sydämelliset onnittelumme rakkaalle äidille, anopille ja mummille 31.07.2009
Olemme kaukana, mutta ajatuksissa ja rukouksissa lähellä.
Eilen muistimme iltarukouksissa erityisesti mummin huomista syntymäpäivää.
Olkoon se onnellinen ja siunattu. Rakkain terveisin Suvi, janne, Julia ja Joonas

Heiltä sain iltapäivällä soiton Nkurengurusta. Olin silloin Espan puistossa. lapsetkin lauloivat ihanasti koko säkeistän onnittelulaulusta.

Suurimmissa unelmissakaan en ole haaveillut Villeroy-Bochin atrimista (tusina kutakin). Sarjan olivat lapset kuitnekin ostaneet. meillähän atrimina on kokoelma erilaisian veitsiä, lusikoita ja haarukoita. Kelpaa nyt pöytä täyttyä tusinasta ruokailijoita!!!!

Herkuttelun jälkeen siirryimme kalliolle, josta oli upeat näköalat järvelle. Lauloimme yhdessä. David oli tuonut kitaran ja Säteellä oli huilu. He soittivat myös variaatiot "Mä silmät luon ylös taivaaseen"- laulusta.

Juhlinta sisälsi juuri minulle tärkeitä elementtejä. Ihanasti perhe oli kuullut niitä ja tunsi minua; retkeily luonnossa, Esa Riipan grafiikka, ihanan ylellinen hotelliyö, itse tehtyjä herkkuja, läheisten läsnäolo, jokainen ottanut vapaapäivän, mitä arvostin paljon, Säde ja David kantoivat soittimensa, yhteinen laulu, musiikki, runo, vaivannäkö - Sini oli hankkinut valkeat Haltin perhoshuivit naisväelle ja hänen mukanaan tuli Tansaanialaisen hammaslääkäriystävämme lahjana minulle Tunika ja Artolle paita. Atrimista on kaunista iloa loppuelämäksi. Iltapäivän käytimme hengaillen kaupungilla niinkuin joskus nuorena!

Voi miten onnellinen ja iloinen olin.

Artoa ei näy kuvissa, kun hän otti kuvia. Kuitenkin olen rikas, että minulla on uskollinen, luotettava puoliso, jonka kanssa meillä on monenlaista yhteistä: luonnossa liikkuminen, retkeily, kävely, mökillä puuhailu, yhteinen huumori. Yhteiset tärkeät asiat ja arvot. Toivon meille monia yhteisiä vuosia, jolloin meillä olisi vielä aikaa opetella elämään yhdessä. Se opettelu on vielä kesken.
"Monia armorikkaita vuosia" toivotteli useampi Hengen uudistuken kesäpäivillä Riihimäellä, kun kerroin, että juhlin tämän seurakunnan keskellä merkkipäivääni. Todellakin armorikkaita vuosia tarvitsemme. Että Jumalan armon syvyys yhä avarammin aukeaisi ja samalla armahtaminen, sillä arvelen, että armo ja armorikkaus on avain myös keskinäisen suhteemme kasvuun.