Kinnusen joulukirje.
Vaikka kuvat kertovat enemmän kuin sata sanaa, niin kuvat puuttuvat. Voihan olla että jonain päivänä saan kuvatkin blogiin.

Saaran monen unelman täyttymyksen vuosi lopuillaan.

Hyvillä mielin saatoin jäädä vuorotteluvapaalle, kun sain työhöni erinomaiseksi sijaiseksi Tuula Pukkalan.

Joku on ehkä blogistamme (arto ja saara hakusanalla löytyy) huomannut, että alkuvuosi sisälsi räsymattojen kutomista ja hiihtoa. Rajalta rajalle hiihto maaliskuussa oli hiihtokauden huipennus. hiihtotapahtumista innostuneet voivat sitäkin tutkia hakusanalla rajalta rajalle.

Kolme kuukautta Namibiassa pysäytti elämää monella tapaa. Joku kysyi, enkö tuntenut myötätuntoa ja voimattomuutta ihmisten elämän vaikeuksien ja puutteen keskellä. En tuntenut, vaan päinvastoin kyselin, mistä on kotoisin ilo, elämänmyönteisyys, tyytyväisyys ja LAULU. He ovat oppineet asenteen: ”Elämä on tällaista. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään”. Tulvan jälkeen aletaan savimajoja rakentaa uudelleen. Elämä kootaan siitä, mitä on eikä murehdita sitä, mitä ei ole.

Santiago de Compostellan vaellus jätti tunteen, että sinne haluaisin vielä toisen kerran viikoksi tai kahdeksi.

Vuoden huipennukseksi sain olla viikon Päiväkummussa New-Wine-retriitissä. Sitä johtamassa oli tiimi Englannin anglikaanikirkon uudistusliikkeestä. Minussa heräsi iso innostus tutkia Uudesta Testamentista, mitä siellä puhutaan Jumalan/taivasten valtakunnasta. Jotenkin tuli sellainen aavistus, että otamme Jumalan suunnittelemasta valtakunnan kansalaisuudesta vain ohuen siivun. Tyydymme ehkä vain siihen, että olemme kansalaisia, mutta kaikki käyttöömme tarkoitetut rikkaudet ja lahjat ovat kaapeissa ja avaamattomissa paketeissa. Siksi valtakunta leviää niin hitaasti. Tulkoon sinun valtakuntasi ja tapahtukoon sinun tahtosi sai uuden, kiehtovan sisällön.

Loppuvuodesta paljon iloisia asioita: Suvin ja Jannen perhe välikausilomalla. Jounin ja Marin tapaaminen puolen vuoden jälkeen, Säteen ja Davidin häät. Koko ison perheen viikko häiden jälkeen Iso-Syötteellä (paitsi S ja D)

Olen ottanut ensi vuoden allakan esille. Se on merkkinä siitä, että on mukava palata töihin.
Ihana sytytellä kaikessa rauhassa kynttilöitä, kiittää elämästä, kiittää Joulusta. Saara

23.6-19.9 Jouni ja Mari (blogi)
-> Lennämme juhannuksen jälkeisenä tiistaina Portlandiin, Oregoniin USA:han. Siellä työskentelemme puolitoista kuukautta missionuorten basella Salemissa Ropes Coursella eli seikkailuaktiviteettien parissa... (käy katsomassa http://www.ywamsalem.org/ropes) Baselle tulee erilaisia ryhmiä lapsista aikuisiin, joille räätälöidään oman näköinen päivä: seikkailupedagogiikkaa, tiimipelejä, köysiaktiviteetteja ja ajatustenvaihtoa.

-> Siitä seuraavat puoltoista kuukautta vietämme ajellen mantereen halki lännestä itään (Oregon-California-Arizona-North Carolina-New York). Matkalle lähdetään avoimin mielin, mutta se sisältää ainakin kalliokiipeilyä, luonnonpuistovierailuja ja aurinkoa :)

6.10-18.12
-> Matka jatkuu Kapkaupungin kautta Namibiaan 2,5 kuukaudeksi. Menemme pohjois-Namibiaan, Nkurenkuruun, missä Jounin siskon perhe (Dahlstenit) on lähetystyössä. Olemme valmistautuneet auttamaan siinä missä tarvitaan. Jouluksi tullaan takaisin perheiden ja talven luo.

Satun ja Matin kuulumisia

Viime vuoden lopulla meille tarjoutui mahdollisuus vapaaehtoistyömatkaan Etiopiaan. Matka liittyi Suomen Lähetysseuran esikoulutuskurssiin. Etiopiassa vietimme 3 kuukautta ja 2 joulua, suomalaisen ja etiopialaisen. Etiopialainen elämänmeno iloineen ja haasteineen teki meihin vaikutuksen.

Nyt arjen keskellä mukava muistella leppoisaa Etiopian joulun aikaa. Maaseudulla, kuurojen koululla hiljaisuus, hymyilevät kasvot ja antamisen ja saamisen ilo olivat menneen vuoden parasta antia. Antoisan matkan jäkeen tultiin suomeen vielä lumen aikaan, saatiin siis kartutettua vähän hiihtosaldoa ja päästiin retkiluistelemaankin  Kuvat: Suomalaisen kummin lahja (kumma punainen hattu) kuurojenkoulun oppilaalle, ja väläys koulun joulujuhlasta.

Arton kynästä

Olin Saaran kanssa Namibian Nkurenkurussa 2.4-17.6. Suvin ja Jannen Julia ja Joonasta hoitamassa. Tuli siellä jotain muutakin tehtyä. Camino-vaellus Ranskasta (Saint Jean Pied de Port is the traditional starting point for the Camino de Santiago ) Santiagon kautta Atlantin rannikolle Finisterraan (entisajan maanloppuun) 2.9-12.10. “Eilinen oli sade päivä. Siis ei mitään tihkua vaan satoi kissoja ja koiria. Mitkaan sadevaatteet eivät pitäneet, vaan jokainen matkalainen oli läpimärkä. Kuivat vaatteet alkavat olla vähissä”.
Marraskuussa olimme Inkerin Kirkon koulutuskeskuksessa Pietarin takana Keltossa pitämässä perhetyön kurssia. Olimme lyhytmatkalaisia, kun ajattelee, miten pitkän matkan moni osanottaja oli tehnyt päästäkseen kurssille.
Sauvakävelyt Teeriniemeltä avantoon ovat jatkuneet

Säteen kuulumisia

Elän tällä hetkellä erityistä aikaa elämässäni. Nyt kirjoitushetkellä on 22 päivää häihini jäljellä, lukiessasi tämän vielä vähemmän. Avioliittoon astumisen miettiminen ja sen valmistelu on leimannut kulunutta vuottani varsin monella tavalla.

Kosimiseen vastasin myöntävästi keväällä. Hienoa aikaa on ollut, vaikka omia haasteitakin se on tuonut.

Opinnot Turussa ovat jatkuneet ja muuttuneet yhä mielenkiintoisemmiksi. Joulun jälkeen päästään tiiviimmin seuraamaan sairaalan toimintaa ja soveltamaan tähän asti opittua käytäntöön

Erityisesti olen kokenut myös tärkeäksi ystävien kanssa olemisen nyt syksyllä. Keväällä hienoksi lisäksi tulee sitten yhteisen kodin ja elämän rakentaminen.

Joulurauhaa, jouluiloa, joululepoa. Joulun Jeesuksen kohtaamista!!!

Miten viettää päivä, jossa ei ole yhtään etukäteen suunniteltua asiaa?
Muistin laatikollisen vanhoja kirjeitä. Nyt olisi hyvä aika kaivaa ne esille ja sukeltaa menneisyyteen.
Laatikossa oli erityisen paljon äidiltä tulleita kirjeitä yli kolmenkymmenen vuoden ajalta. Näyttää siltä, että siinä oli Vaasassa oloaikani kirjeet. Nuoruuteni laatikon olin käynyt jo pari vuotta sitten läpi. Olin niputtanut opiskelukavereitteni ja sisarteni kirjeet. Ne annoin heille, jotta hekin saavat kurkistaa menneisyyteensä ja ajattelumaailmaansa.
Rakas lapseni tai Rakas tyttäreni, alkoivat monet äidin kirjeet. Ensin oli katsaus säähän, vuodenajan töihin. Yleensä aina hänellä oli kiitollinen mieli Jumalaa kohtaan.
usein hän muistutti Jumalan Sanan tutkimisesta. Hän jakoi myös Raamatun kohtia, mitkä ovat häntä ravinneet ja lohduttaneet lähiaikoina.
Äiti kävi useita raamattukursseja kirjekursseina. Niistä hän oli innostunut ja sanoi saavansa paljon siunausta niistä. Usein hän kertoi myö hengellisistä tilaisuuksista tai juhlista, joissa hän oli ollut. Samoin tärkeää näytti olevan ystävien tapaaminen. Hänellä ei ollut hyvän päivän tuttuja. ystäviä ei ollut paljon mutta ystävyys oli kestävää.
Kun luin kirjeitä aikajärjestyksessä, näin miten hänen voimansa vähenivät. Ensin väheni töitten tekeminen maatilalla. Hän autteli kevyissä hommissa tuvassa ja oli Antin rattona. Kahdeksankymmenen ikä vuoden jälkeen alkoivat voimat hyúveta niin, että hän ei enää jaksanut virkata tai neuloa. Siihen asti hän teki uskomattoman urakan vuosittain neulomalla lapsille ja lapsenlapsille sukkia ja lapasia joululahjaksi. Myöhemmin hän tilasi jonkun lehden joululahjaksi, viimeisinä vuosina hän luopui myös siitä.
Huomasin, että eipä äiti juurikaan neuvonut, vaan antoi tilan elää niinkuin elimme. Kerran hän referoi jotain lukemaansa ja sanoi, että pelkkä kasvisruuan syöminen ei ole kasvaville lapsille terveellistä. Sinille suunniteltua nimeä hän kommentoi: "Voisitteko liittää siihen toiseen nimeen NA-päätteen". Siis hän toivoi lapsesta Sini-Kaarinaa.
Luin myös Rakel-siskon kirjeitä Namibiasta. Ehkä 30-vuotta sitten nimet Onipa, Ongwediva tai Onandoque eivät sanoneet mitään, mutta nuo nimet herättivät muistoja. Yhtenä vuonna hän kirjoitti tulva-kevään keskeltä: "Talot sortuvat, vesi vie tavarat, ihmiset pakenevAT..." Jotain tuollaista tapahtui viime keväänä pitkästä aikaa. Rakel kuvitteli meitä hiihtämässä ja totesi, että heille olisi tervetullut vene, sillä tulvavesi alkaa 50 m päästä.
Kyllä sisko on tehnyt ankaraa työtä Onandoquen sairaalassa. kahdeksaksi aamulla töihin ja seitsemältä illalla kotiin. 2-3 apulaista hoiti lapset ja kodin. Toinen koskettava asia oli tyttöjen koulunkäynti 800 km päässä Swakopmundissa. Lapsia oli kova ikävä, ja varmaan lapsillakin oli ikävä kotiin. Kuitenkin tuostakin tilanteesta Rakel pystyi näkemään hyviä puolia; lasten kirjeet, asioitten jakamisen, jota ei ehkä muuten olisi niin paljon tehty. Reijon matkat lähetyssihteerinä ulottuivat pitkien etäisyyksien päähän. Ja tuona aikana maassa oli levotonta. Itsenäistymiseen pyrkimisen kivut näkyivät.
Rakel kuvasi Anna Dumeinin kuolemaa pommi-iskun uhrina. Anna oli hänen hammahoitajansa ja piispa Dumeinin tytär. Perhe oli äskettäin menettänyt pojan onnettomuudessa.
Paljon hädän tuokiokuvia ja esirukouspyyntöjä. Ehdinköhän silloin rukoilemaan. Afrikan herättämien tunteitten vuoksi on tähän liitettävä kuva Afrikasta.

Tuossa on kuva Rakelin työpaikan portilta. Siellä kävimme viime kesänä.
Lueskelin myös kolmen vanhimman lapsen kirjeitä DTS:stä ja vaihto-oppilasvuodesta. Ihanaa, kun he ovat kirjoittaneet niin paljon. Jouniltakin tuli pitkiä ja perusteellisia kirjeitä. Silloin printtasin sähköpostissa tulleet. Sitä ennen kaikki oli postissa tullutta tavaraa.
Mitenhän nykyaikana säilyy dokumentit, kun ne usein tulevat sähköisenä. Siksi nuorempien kirjeitä on tosi vähän jäljellä.
Löytyipä papereitten joukosta kaunis lasten kirjepaperi, johon Suvi oli kirjoittanut:
"Hei Äiti
Anteeksi kun olen riidellyt Aamulla ja muulloinkin. Yritän olla paremmin kun Maija ja Martti tulee. Ja muulloin yritän hyviä numeroita"
Voi lapsi kulta, sellaista kilvoitustahan tämä elämä meillä kaikilla on: joskus riman alitusta, katumusta, toivetta paremmasta huomisesta. Keskeneräsinä elämme. Niin ELÄMME.

Päivä on illassa. Muitojen virta on kulkenut mielessäni. Välillä haikeus, enimmäkseen kiitollisuus. Ja moniin asioihin aktvoitunut esirukous.

Kaksi kuukautta Caminosta. Kaksi kuukautta olen elänyt loppuelämää. Huomaan selvästi muutamia teemoja, jotka ovat nousseet keskeiseksi tässä elämän jaksossa. Ajattelen monista asioista: "Nyt kun vielä". Tajuan että olen kuusikymppinen. Kunto ja terveys eivät enää tästä parane. päinvastoin mitä tahansa yllättävää voi tapahtua. Siksi mielen valtaa ahneus elämälle, kun elämän päättymisraja on näköpiirissä. Nuoruuden "Sitten kun" on taaksejäänyttä aikaa.

Joskus huomaan ajattelevani: "Ei enää" tai "Tuo ei ole enää minun ikäiselleni" tai "Tuo alue jäi elämäni aikana valtaamatta". Joskus jossittelen, jos olisin nuorempi, miten voisin elää rohkeammin. Ehkä se kuitenkin on hukkaan heitettyä ajattelua. Elämä on eletty niinkuin se on voitu elää.

Huomaan olevani "Doing"-ihminen. Taisin tämän todeta jo Afrikassa. Nautin päivistä, jolloin on monenlaista tekemistä. Vaikka ohjelmaton päivä periaatteessa viehättää, en saa kuitenkaan otetta siitä. Ehkä tulee aika, jolloin myös "Being" sujuu. Toivottavasti "Loving" kaiken aikaa.

Jotain haikeudesta tunnistan myös. Liittyykö se siihen, että Säde on lopullisesti muuttanut. Hän kävi tavaransa läpi täällä ja hänen kotinsa on selkeästi Turussa - ja yhteinen koti häiden jälkeen tammikuun lopulla Davidin kanssa. Huomaan edelleen kaipaavani jonkinlaista jatkuvaa kontaktia lasten kanssa. Eilenkin oli tosi mukava kirjoitella Facebookissa Jounin ja Marin kanssa päällimmäiset kuulumiset ja joulusuunnitelmat.

Tietty haikeus liittyy myös jouluaattoon. Olemme jälleen kolmisin. Viimeinen joulu siinä kokooonpanossa. Mitenhän selviän kahdenkeskisestä joulusta. Onko ajatukset kokonaan menneissä jouluissa ja lasten tulemisen odotuksessa. Mitähän ihan oikeasti olisi:"Sydämeeni joulun teen" - siis itsensä valmistaminen Oikean Joulun vastaanottamiseen. Nythän joulun tekeminen on ulkonaista ja paljolti muille, että muilla olisi hyvä olla.

Viime viikon sain olla New-Wine retriitissä Päiväkummussa. Se oli lepohetki, latautumisen ja ihmettelemisen paikka. Meitä kahtakymmentä osallistujaa palveltiin kymmenen hengfen voimin. Meidät ympäröitiin rukouksella.

Minut valtassi uteliaisuus, mitä Uusi Testamentti oikein puhuu Jumjalan/taivasten valtakunnasta. Mitä kaikkea Jumala on suunnitellut valtakunnan kansalaisille. Sanoin loppukeskustelussa, että maltan tuskin odottaa, että pääsen kotiin. Alan etsiä Jumalan valtakuntaa ja selvittämään sen salaisuutta. Minulla on tunne, että olemme ottaneet käyttöön vain pienen siivun siitä, mitä Jumala on kansalaisille tarkoittanut. Pahimmillaan tyydymme siihen että juuri ja juuri olemmme päässet valtakuntaan sisälle.

"Tulkoon sinun valtakuntasi ja tapahtukoon sinun tahtosi" sai uuden sisällön. Painopiste ei enää ole siinä, että Jumalan johdatus tapahtuisi elämäni valinnoissa, vaan, että käsittäisimme oikein Jumalan valtakunnan niin että hänen tahtonsa saa tapahtua. Silloin myös valtakunta leviäisi.

Käväisi mielessäni evankeliumien loppua ja Apostolien tekoja lukiessa, että ehkä Jumalan alkuperäinen suunnitelma oli, että Jeesus palaisi kohta takaisin. Ainakin opetuslapset ja alkukirkon kristityt niin ajattelivat. Voimakkaan alun ja apostolien tekojen ajan jälkeen valtakunnassa eläminen kapeni ja siksi Jumalan suunnitelma ei ole voinut toteutua.

Jännittävää. Matteuksen evankeliumin olen kahlannut ja kirjoittanut ylös paikat, jossa valtakunnasta puhutaan.

Vuorotteluvapaasta vajaat neljä viikkoa jäljellä. Pari päivää olen töissä joulukuussa. Kieltämättä kaipaan työhöni. Rakastan työtäni ja hyviä työtovereita. Katsotaan, miten elämä asettuu uomiinsa kevätpuolella. Ituja uuteen ja tienviittoja on olemassa. Tyhjentyneen tilalle on olemassa uutta....