30.5.09

Rundulta tulon kunniaksi ja lakkiaisia juhlistaaksemme söimme jätskiä. Totesimme, että 12 vuotta on kulunut siitä kun S ja J pääsivät ylioppilaaksi. Kun ajatellaan 12 v eteenpäin, sinne ei uskalla panna mitään maamerkkiä!

Käväisimme Suvin kanssa koululla katsomassa, onko postia tullut. Ei ollut. Nyt on kohta pari viikkoa kulunut eikä mitään postia ole tullut. Kuitenkin tänne on tulossa joka viikko vikkolehtiä samoin kuin viikonlopun Pohjalaiset. Sitten niitä tulee yhdessä kasassa. Tulematta on myös yksi äitienpäiväkortti, joka on ilmoitettu lähteneeksi.

Oppilaat ovat viikonlopun koululla ja asuntolassa. Heillä on lauantaiaamuna klo 9.00 Silen Study eli läksyjen lukutunti, samoin illalla. Edes kylällä asuvat eivät mene koteihinsa. Kotiviikonloppu on noin kerran kuukaudessa tai puoelssatoista kuukaudessa. Tyttöjen ja poikein asuntolat ovat eri puolella koulurajennuksia eivätkä se saa mennä toisen toistensa alueelle. Myöskään koulun alueelta ei saa poistua.

Oppilaat näkyivät pesevän pyykkiä, jotkut pelasivat jalkapalloa, jotkut muuten hengailivat. Koulun aluspäivänä näkyi moni kulkevan pesuvadin kanssa. Sitä atrvitaan ainakin pyykinpesuun.

Viikonlopun aikana koululla ja asuntoloissa ei ole valvontaa. Täällä mietitään, mitkähän viidakon lait siellä vallitsevat. Kukaan ei ole näkemässä.

Sunnuntaiaamuisin on jumalanpalvelus, joka kuuluu oppilaitten ohjelmaan, onhan kyseessä kirkon yksityiskoulu. Huomenna tai viikon perästä olemme sunnitelleet menevömme sinne.

Asuinhuoneessa oli kolme kerrossänkyä, yksi pöytä ja kaappi. Seinät on rapattu valkeaksi, joten huoneet ovat valoisia. Toisen näköisiä ovat kirkon vieressä olevan kirkon omistamat heostellit, joitten oppilaat käyvät kylässä olevaa Public Schoolia. Siellä on Rachel opettajana. Huoneet ovat ankean näköisiä. Niissä on vain kerrossängyt, betonilattia ja betoniseinät. Oppilaitten elämä on enemmän pihalla, huoneessa vain yövytään.

Kylän koulun taso on kehnohko. Rachel kertoo innottomista opettajista, jotka joskus istuvat mielummin autossa ja kuuntelevat musiikkia kuin pitävät tunteja. Silloin oppilaatkaan eivät voi suhtautua kovin arvostavasti kouluun.

Tässä maassa arvostetaan koulua. Vanhemmat ovat ylpeitä, kun lapsi on koulussa. Pulmana on se, että ylioppilastutkinnon jökeen jatkokoulutuspaikkoja on olemattoman vähän. Jokainen unelmoi, että lapsi saa hyvän koulutuksen ja pääsee elämässä pitkälle, mutta pudotus unelmista on iso, kun monen koulunkäynti päättyy siihen, että ei läpäise tutkintoa ja sitten läpäisseista osa jää ilman jatkokoulutuspaikkaa eli palaa savimajaelämään.

Täällä ei lukukausien loppua juhlisteta minkäänlaisella juhlalla. Edes ylioppilajuhlaa ei ole. Todistus tulee postissa. Joulujuhla on myös tuntematon. Suvi totesi, että ei kannata ulkoapäin tuoda systeemej’, mitä täällä ei koeta omaksi. Kun juhlien alkuunpanija lähtee, juhlat mahdollisesti lopahtaisivat.

29.5.09

Kirjoittelin yhden monisteen ensi viikon Worshopia varten. Edellisessä workshopissa skaala-kysymykset osoittautuivat hankaliksi ymmärtää. Väänsimme niitä rautalangasta ja sanoin jo, että ei nämä ole tärkeitä, jos ne eivät tunnu luontevilta. Osallistujat sanoivat, että he haluavat oppia niiden käytön. Ja kun oikein väänsimme, niin melkein kaikissa palautteissa oli, että ne olivat tosi hyödyllisiä ja yksi osallsituja sanoi jo käyttäneensä, kun hänellä oli keskustelu erään parin kanssa kurssin aikana. Vieläkin sain Hankeloitten välitykselläpalautetta, että skaalakysymyskiä on käytetty.

Jaa, että mitä ihmeen skaalakysymyksiä Kysymyksissä konkretisoidaan jonkun asian tilaa esim. parisuhteen nykyistä tilaa kysymällä minkä numeron (1-10) antaisit tällä hetkellä parisuhteellenne? Mikä se on ollut parhaimmillaan? Mikä huonoimmillaan? Minkä toivoisit voivasi antaa, niine ttä voisit olla tyytyväinen? Jos voisit antaa ½ pykälää paremman numeron, mikä silloin olisi eri tavalla? Jne. Osallistujat kompastuivat esim siihen, että 10 oli paras ja 1 huonoin. ”Juoksukilpailussa 1 on paras ja 10 huomattavasti huonompi”, he sanoivat. Skaalakysymykset konkretisoivat asiakkaalle hänen omaa tilannettaan ja jotenkin etäännyttävät ongelman ulkoapäin tarkasteltavaksi asiaksi.

Voi tätä nykytekniikan ihmeellisyyttä. Lähetin sähköpostissa naapurin Tarjan käännöstoimistoon tarkistettavksi käännökseni ja jo samana päivänä sain korjatun version takaisin. Kiitos paljon. Samalla sain raportin huonekasviemme nykyisestä tilasta, Tarja kun on ollut kukkien kastelijana nämä kaksi kuukautta. Nyt kukat siirtyvät Säteen vastuulle, kun hän siirtyy kotitalomme asukkaaksi.

Ensi ti-to on toinen Workshop Rundulla. Kun huhtikuussa tapaisimme Jannen kanssa Dr Gudrunin ja hän kertoi viime kevään perheterapiakoulutuksesta ja toivoi sen ryhmän voivan osallistua Solution-focused counseling workshopiin, niin nyt se toteutuu. Johatva sosiaalityöntekijä Angelika ilmoitti 12 koulutuksessa ollutta mukaan kurssille. Seurakunnista ei ole tullut ilmoittautumisia. Ovat kuulema kuin hitaat suomalaiset, että ajattelevat, että aina sinne yksi mahtuu mukaan vaikka en ilmoittaudukaan.

Siis taas olisi rukoileville blogin lukijoille hommia. Rukoile workshopin puolesta, mukaantulevian ihmisten puolesta. Minun puolestani, sillä taas pitäisi olla vieraalla kielellä puhumisen lahja ja myös selittämisen lahja, jotta osaisin ymmärrettävästi puhua. Janne on workshopin isäntä ja pitää aamun raamattutunnit.

Tänään neuvoin Rebekalle neulomista. Hän oli usein katsellut ihmetellen neulomistani ja sanoi, että hän haluaisi oppia. Nyt hän oli tuonut purkulankaa mukanaan ja halusi aloittaa kaulaliinan. Minäkin olin ostanut Rebekalle lankaa, kun näin hänen opinahalunsa. Kyllä hän hyvin äkkiä hoksasi, miten neulominen sujuu. Rebekka silitti tänään pyykkej’ä koulusta tulonsa jälkeen. Rosa oli Teresian kanssa koko päivän. Liitän mukaan Teresian kuvan, jotta Sini näkisi miten tuo pikku pikisilmä prinsessa on kasvanut.

Jos joku epäilee, että äitien kantoliinoissa oleskelevat lapset olisivat liikunnallisesti hitaita ja kömpåelöitä niin hän erehtyy. Teresiakin on hyvin ketterä konttaamaan ja nousee ilman tukea seisomaan. Eikä aikaakaan niin hän kyllä kävelee pian.
Tuonne ne lapset hiljenivät nukkumaan. Iltalukemien ja rukouksen jälkeen laitetaan kuulumaan joku hengellinen lastenlauluCD. Usein he itse valitsevat ja Joonas nukahtaa alta aikayksikön, Julia saattaa valvoskella, mutta hänkin on aivan hiljaa. ”Meidän messu” ja ”Jopas jotakin” CDt ovat parhaillaan kovassa kurssissa. Toivotaan Jannelle ja Suville virkistävää ja huoletonta Rundun reissua.

28.5.2009

Olen oikein innostunut Study Biblen lukemisesta. Se on osittain kommentaari ja sitten siinä on elämään soveltavia kysymyksiä niin että Rtun teksti alkaa keskustella tämän hetken kanssa. Olen lukenut Filippiläiskirjettä.

Paavali muistuttaa siinä useaan otteeseen, että meidän ilo on enemmän kuin onni. onni on kiinni ulkoisista olosuhteista. Ilo kumpuaa jostain syvemmältä – Jumalan tuntemisen lähteiltä. Hän itse oli kirjettä kirjottaessa vankilassa ja kuitenkin kirjettä kutsutaan ”ilon” kirjeeksi. Hän kehottaa monta kertaa iloitsemaan ja ilmaisee iloa monella tavalla.

Huomaan, että usein mielialani on riippuvainen ulkoisista tekijöistä. Innostavat tapahtumat, mielenkiinnon kohteet tai rakkaat ihmiset lähellä tai kuulomatkan päässä, tekevät minut onnelliseksi. Havahduin tähän selkeästi viime joulun tienoissa. ”Voiko olla totta, että joulupäivänä olemme vain me kaksi kotona joulua viettämässä?” Huomasin haikeuden hiipivän mieleeni. Siis ulkoiset olosuhteet määrittelivät mielialani. Miksei silloin isoksi iloksi noussut JOULU, Jumalan joululahja ja elämä Jumalan lapsena?

Toivon voivani siirtää mielialojeni painopistettä ulkoisista olosuhteista Jumalan maailmaan. Silloin perusiloa ja rauhaa ei voi horjuttaa mikään. Tiedän, että tämä on olennainen läksy juuri nyt luopumisen vuosina.

Paavali vakuuttaa (vankilassa) että sama Jumala, joka on pitänyt huolta hänestä, on täyttävä myös muiden omiensa tarpeet suurenmoisilla rikkauksilla, jotka ovat Jeesuksessa kätkettynä. Ja kommentaari muistuttaa, että se mitä tarvitsemme on eri asia kuin mitä haluamme.

Nyt alan ymmärtää täkäläistä logistiikkaa. Aikaisemmin ihmettelin, että joku voi lähteä Rundulle tuttavansa kyydissä ja luottaa että hän pääsee sieltä myös takaisin, vaikka virallisia kulkuyhteyksiä ei ole. Aamulla kun pyöräilemme töihin, kaupan luona Rundun tien varressa ison puun juurella istuu ihmisiä. Joskus puun edessä on 3-4 autoa. Tarve ja tarjonta kohtaavat. Sama toistuu Rundulla. Ihmiset istuskelevat huoltoaseman lähellä puun juurella ja autolliset tietävät, että siellä on kyytiä tarvitsevia. Niin joustavasti se sujuu. Kenelläkään ei saa olla minuuttiaikataulua.

Joen rantaan on ilmestynyt kasvimaita. Tulvavesi on laskenut ja joen rannalla on multaista maata. Yleensähän maaperä täällä on pelkkää hiekkamaata. Maa on kyllä paakkuista eikä siinä ole tietokaan meikäläisestä pehmeästä multamaasta. Mielenkiintoista noissa kasvimaaplänteissä on aita. Se on rakennettu piikkipensaan oksia kasaamalla. Eipä tarvitse piikkilanka-aitoja tehdä, kun luonnon pensaissa on vahvat ja tiheät piikit. Piikit ovat niin kovaa ainetta että kerrankin sellainen meni lenkkarini läpi aina jalkapohjani nahkan läpi myöskin. Arton voimilla se kiskottiin pois. Onneksi Tetanus-rokotus on voimassa. Aidat on lähinnä eläimiä varten. Joittenkin savimajojen lähellä havaitsin samanlaisia aitauksia ja ne olivat tarkoitetut eläimille yöaitauksiksi.

Perjantaina menemme yhdeksi yöksi D:n talolle. S ja J menevät Rundulle ja ovat yötä siellä ja me olemme lasten kanssa. Julia kaipasi sämpylän paistoa. Letutkin olisi yksi mahdollisuus paisto-ohjelmaan. Kun Rundulta tulee lauantaina leipää, niin sämpylät eivät ole juuri nyt tarpeen. Täällä kaupassa ei ole ollut moneen päivään leipää saatavilla

27.5.09

Julia on pitänyt vaarille muutaman kerran englannin kielen opastusta:
- Vaari, täällä Namibiassa ei sanota ”joo”.
- No miten täällä sanotaan
- Hellow, How are you. I am fine. Niin täällä sanotaan. Ihan pieni sana vain.

Tänään sain ilahdutettua Open Marketin nuoria kauppiaita. Sinille ostamani hamekangas alkoi näyttää silmissäni ( ja Suvin silmissä) niin afrikkalaiselta, että ostin sitä kaksi palaa lisää teettääkseni siitä pitkän tunikan, jota voi pitää aamutakkina, uimisen rantahalattina yms. sellaisena vaatteena, joka puetaan kun ei vielä pueta varsinaisia vaatteita päälle. Kangasta on palassa pari metriä ja pala maksaa parin euron verran.

Aamulla kun kävimme ruokakaupasta ostamassa pyörän sisäkumia, tuli itse Mr. kauppias juttelemaan. Hän totesi, että on jo aika kylmä. Siihen me, että tämä on meille sopiva sää (14 C klo 7.30) kun Suomessa olemme tottuneet kylmään ilmastoon. Hän kertoi, että hänen tyttärensä, joka opiskelee media-alaa, oli Suomessa 3kk . Tytär oli kauhistellut, miten kylmä maa Suomi on. Täällä olen oppinut yhä enemmän arvostamaan Suomen vuodenaikoja ja myös kylmää ilmaa. Päivän kuumuus täällä on uuvuttava. En voisi kuvitellakaan tekeväni mitään ulkosalla kuuman aikana. Toki olemme kävelleet, mutta senkin olemme tehneet verkkaisesti ja hiki on tullut.

Puoli kuuden maissa uskaltauduin juoksulenkille Kavangojoen rantaan. Käytän sanaa uskaltauduin, koska kysyy pokkaa kestää ihmisten uteliaat katseet, jos juokset täällä. Menomatkalla ei näkynyt ihmisiä, mutta kun palasin Kalanjalostuslaitoksen rannasta, tapasin kolme ihmistä. Kaikki olivat kummastuneen näköisiä. Yhdeltä sain odottamani kysymyksen; kun olin toivottanut ”Morogeni”, hän sanoi ”Morogeni. Eua????????????” vastasin niin vakuuttavasti kuin osasin ”Eua, eua” eli kaikki hyvin.

Nyt vihdoin puolentoista viikon aikomisen jälkeen sain työkavereille menevän kortin postiin. Jannen kätköistä löytyi postimerkki. Mielenkiintoista nähdä, kumpi on ennemmin Suomessa, me vai kortti. Joskus posti menee parissa viikossa, joskus kahdessa kuukaudessa. Kun Suvi ja Janne lähettivät viime keväänä hyvissä ajoin Teron ja Virvan häihin Joonas-kummipojan DVD:nä, tuli lähetys kaksi kuukautta häitten jälkeen perille. Onneksi Virva ja Tero eivät siirtäneet häitään, vaikka ehdotin, että pidetään häät sitten kun Joonaksen lähetys tulee.

Iltapäivällä Arto toimi taas jätehuoltomiehenä eli poltti roskakuoppaan kertyneet roskat; peltipurkit ja lasipullot ja muut palavat talousjätteet. Saimme kotoista savunhajua ja tulen loimua.

Illansuukävelylle lähtiessämme olivat Kaleb ja Rachel katselemassa pihapalmumme pöllöjä. Pöllöpariskunta asustaa lähipalmussamme. Ne tavoittaa istumasta ylä oksilla aamulla, päivällä ja illalla. Jannella on suunnitelmissa rakentaa pöllöille pesäpönttö. Hän oli saanut netistä sopivat pesänteko-ohjeet täkäläiselle pöllölle. Kaleb ja Rachel olivat menossa tapaamaan viereiseen sairaalaan jotain neneä. Sanoin, että haluaisin tutustua sairaalaan ja erityisesti olisin kiinnostunut tietämään Life Line-toiminnasta, josta näin mainoksen kaupan seinässä. Siinä sanottiin, että jos olet ongelmissa, yksinäinen masentunut yms, ota yhteys Life Lineen, joka sijaitsee Nkurenguru lutheran medical sevice hospitalissa.

Olen aloittanut Kaleva lehden kolumnistina Arjen ikkuna-sivustolla. Seuraavassa kolumnissa kerron Afrikan opetuksista – toukokuussa minua ja palstaani esiteltäessä nimittäin kerrottiin, että olen parhaillaan Afrikassa. Liitän tuon kolumnin tähän. Blogin lukijat saavat etuoikeuden lukea sen ennen lehden lukijoita.

Afrikka opettaa

Olen viettänyt kaksi viimeistä kuukautta syrjäisessä pohjoisen Namibian kylässä. Suurin osa kyläläisistä asuu savimajoissa. Asukkaita taajamassa on parituhatta. Niistä kolme neljäsosaa on lapsia. Aidsin vuoksi paljon aikuisia on kuollut, onhan maassa Afrikan maista eniten hivin kantajia.

Erityisellä mielenkiinnolla olen seurannut lapsia ja pyrkinyt saamaan selville, mikä on heidän iloisuutensa ja elämänmyönteisyytensä salaisuus. Tapaanpa lapsijoukkoja tien varsilla tai joen rannassa, he tervehtivät iloisesti ja kyselevät kuulumisia. Kysymyksensä perään he liittävät kohteliaasti ”madam” tai paikallisesti ”neme”.

Olen miettinyt, saavatko lapset täällä erityisen vahvan perusturvallisuuden ja tunne-elämän tasapainoisuuden eväät parin ensimmäisen elinvuotensa aikana äitinsä kantoliinassa. Tuon ikäinen lapsi on aina äitinsä mukana olipa äiti vedenhakumatkalla, joenrannassa pyykillä, kaupassa tai jokapäiväisessä mahangun survomispuuhassa omassa pihassaan. Naapurimme opettajaperheen Rosa-apulainen on kulkenut töissä vauvansa kanssa siitä asti kun vauva oli kolme kuukautta vanha. Lattian pesu tai pyykin silitys sujuvat vaikka lapsi on kantoliinassa. Kun lapsi (nyt 9 kk)itkee, rinta vain suuhun ja työt jatkuvat.

Afrikkalainen lapsi irtaantuu fyysisesti äidistään parin vuoden iässä. Kehityksellisesti tuo ikä on myöskin henkisen itsenäistymisen, itseksi tulemisen aikaa. Ilmeisesti äitinsä kanssa riittävän kauan symbioosissa elävä lapsi saa elämän evääksi jotain sellaista, jota ilman länsimaiset pikkulapset jäävät.

Syrjäytyneisyys on äärimmäisen harvinainen ilmiö täkäläisissä yhteisöissä. Lapset kasvavat suurissa sisarusparvissa. Useimmissa tapaamissani perheissä on 7-10 lasta. Lisäksi heidän kanssaan voi asua serkuksia. Serkut mielletään omaan perheeseen kuuluviksi, jos lasten omat vanhemmat eivät pysty heitä hoitamaan. Savimajayhteisöt ovat lähellä toisiaan ja lapsilla on aina ikäistään seuraa. Lapset liikkuvat isoissa ryhmissä ja pitävät huolta pienemmistään.

En ole tohtinut kertoa täällä kenellekään, että meillä Suomessa lapsi saattaa olla yksinään kotona tai sisarukset eri hoitopaikoissa. Maamme ihmiset joutuivat sangen omituiseen valoon, kun satuin kertomaan vanhainkodeista. ”Kuinka joku voi viedä omat vanhempansa pois omasta pihapiiristään. Vanhukset ovat meille siunaus. Me kunnioitamme heidän viisauttaan”, he sanoivat.

Opettajat kertovat, että lapset käyttäytyvät koulussa kohteliaasti ja hyvin. Jos opettaja on yhtään ammattitaitoinen, hänen voimiaan ei kulu kurinpitoon. Kysyin opettajilta, mistä he näkevät lasten aikuista kunnioittavan käytöksen. He kertoivat lasten tottelevan ja noudattavan ohjeita. Kun lapset puhuttelevat opettajaa, he sanovat ”madam” tai ”sir”. Jos he tuovat opettajalle vihkoa, he kumartavat tai niiaavat. Jos opettaja on motivoitunut työstään, loistaa oppilaistakin oppimisen ilo.

Minulla oli hyvä tilaisuus kysellä muutamilta vanhemmilta, miten he olivat onnistuneet kasvattamaan lapsensa niin, että nämä suhtautuvat arvostavasti aikuisiin ihmisiin. Vanhemmat katsoivat ensin minua sen näköisenä, että kysymys oli jotenkin outo. Sitten yksi isä sanoi: ”Kun me vanhemmat suhtaudumme kunnioittavasti omiin vanhempiimme ja muihin vanhoihin ihmisiin, lapaset kasvavat ympäristössä, jossa on itsestään selvää kunnioittaa itseään vanhempia ihmisiä”. Sitten toinen isä jatkoi: ”Ja jos lapseni käyttäytyy epäkunnioittavasti, minä ojennan häntä.”

Siinä se oli - vanha ja koeteltu perusviisaus: Vanhemman oma esimerkki ja ohjaus. Niillä päästään kasvatuksessa pitkälle.

26.5.09

Elämän taistelu on ankaraa. Katsoimme filmin Etoshan luonnonpuiston elämästä; Etosha –Place of Dry Water. Filmi oli taitavasti tehty. Upeita lähikuvia ja otoksia syntymästä ja kuolemasta ja olemassaolon taistelusta. Jos ihmisten maailma voi olla julma, on sitä eläintenkin maailma. Emonsa kimpussa kieppuvat leijonan pennut ovat hellyttäviä, mutta mitä petoja niistä kasvaakaan.

Mielummin luen herttaisia leijonakertomuksia lastenkirjoista kuin katson reaalielämää. Kun Chopen luonnonpuistossa katselimme erilaisten eläinten omituista ulkonäköä, mietin, mikähän lienee ollut Jumalan ajatus kun hän loi pitkäkoipisen ja täplikkään kirahvin tai raidallisen seepran. Tai loppuiko häneltä mielikuvitus, kun hän teki sarvikuonon tai rumuuden tiivistymän virtahevon. Tai mitä hänellä oli mielessään kun hän loi pahkasian tai elefantin, jolle hän määräsi pitkän iän. Varmaan on olemassa legendoja, joissa kerrottaisiin, miksi kukin eläin on sellainen kuin on. Tiedän vain kotoisia kansansatuja omista eläimistämme ja niiden omituisuuksista.

Tänä aamuna pääsin taas pilateksen kimppuun. Tuntuipa oikein mukavalta aurungonnousun aikaan avoimen ikkunan ääressä palautella mieleen tehokkaan pilateksen liikkeet. Mikäs on tehdessä, kun mukana on DVD oppituntia pitämässä.

Palasimme taas pyöräilyn pariin, ajoimme työmatkamme lasten luo pyörillä. Nyt tuntuu aamun viileys eri tavalla kuin kuukausi sitten. Päivä on yhtä kuuma kuin mitä se on koko ajan ollut. On tuokin ihmeellinen luonnonoikku, että päivälämpötila pysyy korkeana, vaikka yöllä on kylmää.

Joonas teki vaarin kanssa pihahommia ja Julia oli sisätyttönä. tein sämpylätaikinan ja sitä leivoimme. Julia vietti pitkän tovin uusien raamattuaiheisten kuvakorttien parissa. Hän keksi jokaisesta kuvasta kertomuksen tai laulun. Voi tuota ilmaisun iloa ja mielikuvituksen lentoa.

Puolentoista viikon ajan olemme käyneet postissa ostaaksemme postimerkkejä. Niitä ei vieläkään ole. Taidamme ehtiä kotiin ennen kuin viimeiset kortit lähtevät matkaan. Taitavat työkaverit ihmetellä, kun korttia ei ole kuulunut.

Iltapäiväksi tulimme mbongille ja lapset tulivat illan suussa kylään. Suvi nimittäin sanoi, ettei hän ole koskaan kävellyt Kavangon-joen rantaa. Paikkahan on parasta Nkurengurua. J ja S lähtivät kävelylle joen rantaan ja me olimme lasten kanssa. Ensin olimme pihalla ja Muna tuli oitis heti paikalle., Hän oli kylvyssä, kun hän kuuli Julian äänen ja halusi heti leikkimään Julian ja Joonaksen kanssa. Munan otsa ja silmä ovat ihanasti parantuneet. Haavan jälki on olemassa vaaleampana, mutta kaikki tulehdukset ovat poissa ja silmä hyvässä kunnossa. Ehkä saan jonain päivänä kuvan tervehtyneestä Munasta.

Illan hämärtyessä menimme sisälle ja Julia alkoi ohjelmamestariksi. Hän soitti kapuloita ja välillä tanssi. Sitten hän pani meidät tanssimaan vuoron perään ja sitten piti meille voimistelutuntia. Välillä hän itse tanssi. Hän tapaili Ilonpäivä videolta näkemiään lauluja. Joonas leikki omia Tarzan leikkejä eli kiipeili ja hyppi sängyssä ja sängyltä.

Katselin jälleen Sinin viime joulun tienoossa ottamia kuvia täältä. Paikat elävät nyt toisella tavalla, kun niitä on omin silmin nähnyt. En löytänyt Siniltä kuvia Angolasta. Janne arveli että kuvien ottaminen ei olisi sallittua sillä puolella. Voi olla niinkin, sillä kuvaussession aikana eilen tuli se huolestunut nuori mies kyselemään, mitä olemme tekemässä.

Suvin Windhoekin tuliaisista on vielä mainittava. Olin pyytänyt häntä tuomaan afrikkalaisen parisängyn peitteen. Sellaisen hän oli saanut ja pari pientä tyynyä ja tyynyliinoja samaan settiin kuuluvia ja jopa parisängyn pussilakana myös. Isompi matkalaukkumme on tyhjä, kun Joonaksen auto ja lasten villasukat täyttivät sen tullessa. Siksi voi ostaa jotain tilaa vievää, jotta laukkua ei tarvitse viedä tyhjänä.

Toinen mieluisa tuliainen oli The Life Application Study Bible. Se sisältää Rtun tekstin lisäksi kommentaarin ja vielä soveltavia kysymyksiä kaupan päälle. Olen innolla sitä jo lukenut ja totta se on mitä Suvi sanoi, että kommentaaria lukemalla tekee tutusta tekstistä uusia löytöjä. Olen oikein innostunut tuosta kirjasta.

Illalla pitää taistella unta vastaan jo kello kahdeksan. Taitaisin herätä ennen kukonlaulua, jos antaisin unelle vallan jo tähän aikaan. Nyt emme ole nukkuneet sääskiverkkojen suojassa, kun koko aikana emme ole nähneet sisällä yhtään sääskeä. Minä en ole nähnyt ulkonakaan. Luin kyllä tänään malariasta, että siihen kuolee edelleen eniten maailmassa ihmisiä kuin mihinkään muuhun tautiin. Tuberkuloosi ja HIV ja malaria ovat tämän hetken vakavimmat ja eniten kuluja tuottavat sairaudet. Malarian voi saada ensimmäisestä sääsken puremasta. Juuri se sääski voi olla pistänyt malariatartunnan saanutta ja sillä tavalla se levittää tautia.

Sitten kuulin myös krokotiili jutun – tosikertomuksen. Viime viikolla Kavangojoen alajuoksulla 15 km täältä oli nainen peseytymässä kun krokotiili hyökkäsi hänen kimppuunsa ja ensimmäiseksi suupalaksi otti naisen käden. Rannalla oli muita ihmisiä ja nämä saivat naisen pelastettua. Poliisit yrittivät ampua eläintä, mutta eivät onnistuneet. Krokotiili jää nimittäin etsimään kesken jäänyttä ateriaansa. Tosi huolettomasti ihmiset ovat joen rannassa peseytymässä, pyykillä tai kalastamassa.

Afrikkapäivä 25.5.2009

Tänään meillä vaarin kanssa oli vapaapäivä. Vaikka Joonas ei meitä aamulla herättänyt, heräsimme neljän aikaan eikä uni enää tullut. Odotimme aamuhämärään eli puoleen kuuteen ja sitten lähdimme aamukävelylle Kavangojoen rantaan. Sumu nousi vedestä, koska vesi oli lämpimämpää kuin talvisen yön ilma (+10 C).. Joen tulvavedet olivat laskeneet, onhan kulunut kuukausi siitä, kun viimeksi olemme olleet joen rannassa. Ensimmäiset ihmiset saapuivat pyykkikoriensa ja tiskipaljujensa kanssa rantaan.Kävelimme melkein pari tuntia ja nautimme suunnattomasti. Joki on kaunis ja rannat ovat eläimet syöneet puistomaisen puhtaiksi.

Päätimme lähteä Angolan vierailulle. Olimme usein katselleet kun yhdestä puusta veistetyt kanootit vievät ihmisiä edes takaisin virran yli. Yhdellä Namibian dollarilla pääsee yli. Keskenkasvuiset pojat melovat matkalaisia yli joen.

Namibian puolelta katsottuna Angolan Cuangar-kylä näyttää paljon paremmalta kuin se todellisuudessa oli. Hämmästyimme roskaisuutta. Paikalla oli ollut ilmeisesti isoja ja komeitakin rakennuksia, mutta ne kaikki olivat nyt raunioina. Arvelimme, että talojen omistajina on ollut ennen sotaa portugalilaisia kolonialisteja. Heidän talonsa on ollut sissien ja sodan maalitauluna. Kukaan ei ole uskaltautunut nyt niitä korjaamaan ja asuttamaan. Kieltämättä talot ovat sijainneet kauniilla paikalla. Etelärinne ja alhaalla siintää Kavangojoki. mikäs siinä on asuessa, kun tulvatkaan ei mäelle ulotu.

Ihmiset asuivat savi- ja olkimajoissa. Lapsia oli samalla tavalla paljon kuin Namibian puolellakin. Varsin pienet lapset kuljettavat aaseja ja härkiä. Täällä oli härillä vedettävänä pyörillä kulkevat kärryt. Nkurenkurussa tapaa usein härät vetämässä puuahkiota. Kylässä näytti olevan useita kaivoja, joista ihmiset hakivat veden. Siksi vesiliikennettä joelta ei ole samalla tavalla kuin Nkurenkurun puolella.

Kylän toisella reunalla nousi uusia savitiilitaloja. ”Tiilitehdas” oli kylän keskellä. Paikalla oli ilmeisesti hyvää luonnonsavea, jota käytettiin raaka-aineena. Kuvan yläreunassa voi nähdä taloja, joita nousee uusiksi asunnoiksi. Kauppaa emme löytäneet koko kylästä, Bottle Storeja kyllä ja baareja myös. Nyt ymmärrämme, miksi usein ihmiset kuljettavat Nkurengurun puolelta paljon tavaraa joen yli. Tänäänkin tuli kymmeniä sementtisäkkejä kanoottikuljetuksina.

Meidän kulkemistämme tarkkailtiin kovasti Angolan puolella. Ensiksikin rannalla tarkastettiin passit. Kohta meitä vastaan tuli nuori mies moottoripyörällä ja pyysi passeja. Hänellä ei ollut mitään virkapukua, joten jäimme ihmettelemään, kuka hän oli. Hän kirjoitti nimemme vihkoon. Kun aikamme olimme kulkeneet, sama nuorimies tuli autolla luoksemme ja kyseli, mitä etsimme. Olimme juuri kuvaamassa Medical Centeriä, jonka seinässä luki, että Euroopan unioni on sponsoroinut sen. Kerroimme, että emme etsi mitään erityistä, katselee vain ympäriinsä ja iltapäivällä palaamme joen toiselle puolelle.

Hän otti puhelimen ja sanoi ”Just a moment” ja sitten siihen tuli moottoripyörällä poliisipukuinen mies. He puhuivat jotain keskenään, mutta ilmeisesti poliisi ei osannut sen enempää englantia kuin mieskään, joten emme kommunikointi ei jatkunut. Kohta sama mies tuli uuden miehen kanssa. Uusi mies osasi englantia ja kyseli, etsimmekö jotain erityistä. Kerroimme vain katselevamme. Sitten sanoimme, että tyttäremme kävi täällä joulukuussa tutustumassa paikalliseen sairaalaan. Siksi otimme kuvaa Medical Centeristä, jotta voimme kysyä häneltä, onko tuo se paikka jossa hän kävi. Mies sanoi ystävällisesti, että katselkaa vain ja tervetuloa Angolaan.
Medical Center oli ryhdikäs rakennus,. Seinässä luki, että Europan Unioni on sen sponsoroinut. Paikka näytti vaan niin pelottavan hiljaiselta, että pelkäsin, ettei siinä ole mitään toimintaa. Toivottavasti se ei ole yksi niistä hvyää tarkoittavista kehitysyhteistylprojekteista, jotka lopahtavat kun länsimaiset ihmiset lähtevät-

Mietimme, miksi olimme niin arveluttavia. Keksimme tarinaa, että portugalilaisten entinen asuinalue saattaa olla arkaa aluetta. Jospa meitä epäiltiin portugalilaisiksi vakoojiksi, miksi muuten viihtyisimme juuri tuolla alueella kuvailemassa. Rannassa passimme tutkittiin oikein tarkkaan. Meillä on kymmenkunta Venäjän viisumia passin lehdillä ja ne herättivät erityistä kiinnostuta. Vähiinpä nykyisin passin leimat jäävät. Venäjän viisumisivujen lisäksi leimoja on vain tältä Afrikan matkalta. Passissa komeilee Botswanan ja Zimbabwen ja Namibian leimat.

Pari tuntia viivyimme Angolan matkalla. Maan maisemasta jäi ankea olo. Sodan runtelema maa on vasta toipumassa. Jotenkin tuntuu, että ainakaan tuo kylä ei ole vielä oikein osannut tarttua turvallisesti elämän syrjään kiinni.

Kuulin, että Apostolisen kirkon ihmisistä suuri osa on Angolan puolelta tulleita. Sodan jaloista pakeni ihmisiä tänne Namibian puolelle. Ehkä vieras kieli, jolle eilen tulkattiin, oli juuri angolalaisia varten.

Aamukävelylle lähtiessä kuulimme Angolan puolelta kirkon kellot ja kota sieltä alkoi kuulua taputusta ja laulua. Sitten jossain vaiheessa yhteen ääneen sanottua aamenta. Eli siis Angolan puolellakin on aamulla rukoileva kirkko. Emme sitä nähneet, vaikka kotimme katsoa. Jos se on savimaja, niin sitä ei voinut maisemasta erottaa. Siunatkoon Jumala myös sitä seurakuntaa ja sen jäseniä. Vastatkoon heidän rukouksiinsa ja lisätköön uskovien joukkoa.

Iltapäivällä kävimme pitkästä aikaa kaupassa. Kuvittelimme kauppiaan jo kaivanneen meitä. Ostin ensimmäistä kertaa kaupan pihalla puun alla myyviltä kyläläisiltä tomaattia. Voin ostaa toistenkin, jos niitä on myytävänä. Heillä on myytävänä suolaa, paistettua lihaa, nongongon pähkinöitä, paprikaa ja tänään oli myös kaalin ulkolehtiä ja mangoldin näköistä kasvia. Vihdoin löysin myös Open Marketista kankaanpalan Sinille Afrikan matkalle (Benin tasavalta) työhametta varten. Koulun käsityöopettaja voi ommella sen valmiiksi.

Illalla auringonlaskun aikaan vielä kävelimme Kavangon joen alajuoksua. Maisemat ovat nyt niin erilaisia kun vesi on laskenut. Siihen aikaan näkyy joen rannassa iltapesua suorittavia ihmisiä ja viimeisiä veden hakijoita.

Kun olen pohtinut tuloksellisen kehitysavun merkkejä, kaivot ovat yksi asia, mikä hyvin auttaa ihmisiä. Ne eivät ränsisty, kun rakentajat ovat lähteneet. Esimerkiksi Nkurengurun High Schoolin portilla oleva kaivo palvelee lähialueen asukkaita. Joelle on matkaa lähes kolme kilometriä. Karja juotetaan joella, mutta talousvesi saadaan lähempää. Kylän keskustassa en ole nähnyt kaivoja. Luulen, että moniin talouksiin etenkin savimaja-alueella, kannetaan vesi joelta.

Tohtorilan naapuritaloa suren esimerkkinä siitä, miten aikanaan hyvä ja toimiva talo muuttaa muotoaan ja rapistuu, kun länsimaalaiset lähtevät pois. Tässä kirkon ympäristössä on kymmeniä Lähetyksen rakentamia taloja. Raamattukoulun rakennukset ja asuntola on nyt kirkon ylläpitämä oppilasasuntolana Public Schoolin oppilaita varten. Heitäkin tulee pitkistä matkoista.

Osa taloista on kirkon omistuksessa ja niissä asuu opettajia ja sairaalan henkilökuntaa. Suomalaisten rakentama ja rakastama sauna ja uima-allas ovat rapistuneet. Uima-allas taitaa olla sammakkojen leikkipaikkana.

Tänään kylällä näkyi lomalta palaavia oppilaita. Heidät tunnisti isosta kassista, patjasta, tyynystä tai pesuvadista. Huomenna alkaa oppilaiden koulu. Opettajat aloittivat jo tänään.

Tänään tapasimme näissä maisemissa oudon ilmestyksen; valkea nainen juoksulenkillä shortseissa ja lenkkareissa. Hän pysähtyi ja kysyi, olemmeko Suvin vanhempia. Hän oli Rachel. Hän on miehensä Kalebin kanssa täällä vapaehtoisena parin vuoden projektissa. Molemmat ovat opettajia, Rachel Public Schoolissa ja Kaleb samassa koulussa Suvin kanssa. He tulivat Suvin kyydissä eilen Windhoekista lomaltaan. He ovat kristitty pariskunta ja asuvat ns. rantatalossa eli yhdessä Lähetyksen rakentamista taloista. Vapaaehtoiset saavat sen verran palkkaa, että pystyvät elämään. Aika outoa, että koulussa saattaa opettajilla olla niin erilaiset palkat, vaikka he tekevät samaa työtä ja samalla ammatillisella pätevyydellä.

sunnuntai 24.5.09

Olipa murheellisia uutisia, kun Windhokista Raamattutalosta ei löytynyt minkään Namibian kielisiä raamattuja. Heinäkuun lopulla on odotettavissa uusia painoksia. Edelleen ovella raamattua kysyville pitää sanoa ”Ei ole”. Kun viime lauantaina tulimme Victoria-falls matkalta ja ylitimme Kavangon rajalla desinfiointipaikan, työtehtävässä oleva nainen kysyi Jannelta, onko hänellä myytävänä raamattua. Yksi oli. Nainen olisi mielellään ostanut kaksi. Nainen oli nähnyt Jannen lähivankilan jumalanpalveluksessa Bushmanlandin matkalla. Voi tuota sanan nälkää. Ja meillä kun suomen kodeissa on lukemattomia lukemattomia raamattuja.

Tänään menimme Arton kanssa Apostolisen kirkon jumalanpalvelukseen. Kun aamuisin kuuntelemme tuon kirkon rukouskelloja, oli mielenkiintoista nähdä, millainen seurakunta rukoilee kirkossaan joka aamu.

Kirkkorakennus oli maisemaan istuva savimaja. Ensimmäinen maja oli käynyt pieneksi ja kirkkoa oli jatkettu olkimajalla. Penkit olivat matalalla, useimmat kivien päällä. Lattia oli yksinkertaisesti maalattia. Alttarina kallellaan oleva pöytä ja muovikukat lasisessa kurkkupurkissa. Vaatimattomat puitteet jäivät taka-alalle kun kirkkokansa tuli sisään. Kirkkotila muuttui temppeliksi, johon Jumalan lapset kokoontuivat häntä ylistämään. Kirkkovieraita oli 110 tänä sunnuntaina.

En voinut millään ryhtyä valokuvaajaksi jumalanpalveluksen aikana, vaikka videotallenne tanssista ja laulusta olisi ollut tosi upea muisto. Ennen jumalanpalvelusta otin muutaman kuvan sisältä ja sitten kirkon ulkopuolelta lähtiessä. Tätä olisi afrikkalaiseen savimajakylään sopiva arkkitehtuuri. Puitteet häviävät ja sisältö ja ihmiset nousevat tärkeimmäksi. Luulen, että ränsistynyt länsimaisten ihmisten rakentama ja rappeutumaan päässyt kirkkorakennus vaivaisi enemmän ja rikkoisi harmoniaa. Mene ja tiedä.

Meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Meille tuotiin puutarhatuolit kirkon etuosaan, mutta kieltäydyimme niistä ja istahdimme takaosaa penkeille. Meitä kutsuttiin eteenpäin ja menimme keksiosaan. Siinä oli kuulemma lasten paikat. Ja miehet istuvat eri puolella ja me naiset toisella puolella. Hyvä kun ystävällinen nuori mies kertoi. Hän myös tulkitsi koko jumalanpalveluksen englanniksi. Puheet käännettiin myös jollekin toiselle kielelle. Siis kaksinkertainen tulkkaus.

Koska olimme vierailijoita, saatoimme käyttäytyä tietämättömästi. Huomasimme, että jokainen kirkkoon tulija polvistui ensin maahan. naiset levittivät mukanaan olevan kankaan polviensa alle. Huomasin myös, että jokainen nainen oli peittänyt päänsä. Seurakuntalaisilla oli univormut. Miehillä puku ja sininen banderolli, jossa luki One Body ja siinä oli puun kuva. Vanhoilla naisilla oli sininen jakku ja valkea irtokaulus, musta hame. Nuoremmilla naisillaoli musta hame ja valkea pusero, Kaikilla oli päässä valkea päähine.

Nyt pääsimme todelliseen afrikkalaiseen meininkiin mukaan. Voi sitä laulun määrää. Kuka vain saattoi alkaa esilaulajana laulun ja muut jatkoivat. mikähän täkäläisen laulutyylin nimi oikein on. Voisin kutsua sitä vaikka kaikulauluksi, vaikka ei se varmaan sen niminen ole. Jo alkulaulujen aikana ihmisiä alkoi tanssia käytävällä ja kirkon etuosassa. Ensimmäisenä tanssissa olivat vanhat naiset, vähitellen mukaan tuli nuorempia ja nuoria miehiä ja välillä myös vanhemmiston jäseniä. Vanhemmisto (7) miestä istuivat etuosassa. Olipa hyvä, että olin ollut afrikkalaisen tanssin harjoituksissa kylässä, niin saatoin paikallani tanssia oikein sydämeni pohjasta.

Eikä siinä kirkossa tarvittu mitään soittimia. Kehosoittimet olivat käytössä, lähinnä taputus: taputuksissa yhdisteltiin eri rytmejä tosi hauskasti. Muutaman laulun jälkeen oli alkurukous. Polvistuimme ja kaikki rukoilivat yhtä aikaa. Tuo rukoustapa oli tuttua jo Atlantan King`s Kids konferenssista, kun korealaiset pitivät aamurukouksiaan. Se on oikeastaan aika tehokasta rukousta, kun jokainen saa rukoilla ja olla koko ajan aktiivisesti mukana.

Osallistuminen ja aktiivisuus olisivat sanoja, jotka kuvasivat jumalanpalvelusta. Yhteistä laulua oli tosi usein, jopa puheitten välillä, kun puhuja etsi raamatunkohtaa, niin siihenkin väliin mahtui laulu. Eikä seurakunta tarvinnut kirjoja valkokankaalle heijastettavista sanoista puhumattakaan. kaikki laulettiin ulkoa. Ja äänissä tietenkin. Edelleen jaksan ihmetellä tuota äänissä laulamisen taitoa. Sanat ilmeisesti ovat yksinkertaisia ja sisältävät paljon toistoja, siksikin niitä on helppo laulaa. Halleluja, Amen, Hoosianna ja Jeesus olivat ainakin sanoja, joita pystyin laulamaan. Vieressäni oleva kuku opetti minulle muutamia toistuvia laulunsanoja.

Kuoro esiintyi ainakin kolme kertaa ja yksi pienempi ryhmä vielä lisäksi. Kuoro koostui noin 20 nuoresta. Kuoro aloitti laulunsa penkissä ja tanssien he tulivat eteen ja koko laulun ajan heillä oli yksinkertainen tanssikoreografia mukana. Jossain kohdin he seisoivat paikoillaan, kasvot koko ajan alttariin päin ja silloin heidän laulunsa kuulosti moniääniseltä puhtaalta ortodoksiselta kirkkolaululta. Kuorolaulajista näkyi laulamisen ja tanssimisen ilo. Ligolointia sai nyt kuulla moneen otteeseen. Esim. yleisöstä joku saattoi ligoloida kun kuoro lauloi. Nautin suunnattomasti musiikista ja meiningistä.

Alkuosassa oli kaksi tervehdyspuheenvuoroa, Sitten kolme pastoria puhui. Puheissa ylistettiin Jumalan suuruutta, Jumalan tekoja ja Jumalan rakkautta. Jossain korostettiin apostolin tehtäviä, kirkon nimeen viitaten. Yksi puhe liittyi sairaan vauvan puolesta rukoilemiseen. Univormuinen kuku sai olla vauvan kantajana. isä ja äiti istutettiin eteen penkille. vauva annettiin isän syliin. Siinä hänen otsansa voideltiin öljyllä, samoin äidin myös. Vanhemmat riisuivat kengät, kun polvistuivat siunaukseen. Kolehdin aikana kerättiin kolehti kirkolle ja toiseen koriin tuolle perheelle.

Viimeinen pastori puhui ylistyksen ja laulun merkityksestä. Kirkkoon kokoonnumme ylistämään Jumalaa. Moni ihminen ajattelee, että on ajanhukkaa mennä kirkkoon, mutta samat ihmiset pelaavat, urheilevat, käyvät urheilukilpailuissa. Kuitenkin ylistys ja kiitoslaulu hoitaa ihmistä. Kaksi nuorta kuorolaista jäi seisomaan eteen. He saivat ilmeisesti tänään omat univormunsa ja siksi pappi puhui myös heille. Hänellä oli tekstinä Saulin sairastunut mieli ja se kuinka Davidin laulu rauhoitti ja teki hyvää Saulille. Siksi Apostolinen kirkko on laulava kirkko ja kuorolaiset ovat kutsuttu apostoleiksi viemään ilosanomaa ja rukoilemaan sairaitten puolesta. Sitten tytöt siunattiin ja vanhemmisto kävi heitä kättelemässä ja sitten he liittyivät tanssivaan kuoroon.

Jumalanpalvelus kesti neljä ja puoli tuntia. Tai ehkä neljä tuntia, kun lopussa Rundun naistenpäivässä ollut nainen kertoi seikkaperäisesti päivillä oppimiaan asioita. Aika hyvä tapa, että muukin seurakunta pääsee osalliseksi päivien hyvistä opetuksista. Nainen toi esille monia elämäntapaan liittyviä kysymyksiä; meikkaaminen, hiusten laittaminen, juopottelu, alkoholin tekeminen ja myyminen, vaikkei itse juokaan, laiskuus yms. Monissa puheissa varotettiin menemästä noitatohtorin luo. vauvan vanhemmillekin sanottiin, että jos lapsi ei ole huomenna terve, tulkaa kirkkoon, ei noitatohtorille. Naistenpäivän referaatissa mainittiin, että HIVin voi saada noitatohtorin luota kun hänen instrumenteistaan ei voi tietää, kenen verta niillä on viimeksi kosketettu. Jossain puheessa sanottiin, että lääkkeeksi noitatohtori voi antaa valkoisen ihmisen veren sekoitusta. Siis nyt on uskottava, että noitatohtorilla käyminen on edelleen tapana ja jopa kristitytkin käyvät siellä.

Apostolinen kirkko pyrkii ilmeisesti kirjaimellisesti noudattamaan alkuseurakunnan elämäntapaa ja elämänohjeita. Sairaiden puolesta rukoillaan ja nytkin jumalanpalveluksen jälkeen kutsuttiin sairaita eteen ja heidän puolestaan rukoiltiin. Siinä vaiheessa osa ihmisistä alkoi lähteä pois ja mekin lähdimme.

Olipa hengästyttävä kokemus. Viihdyin oikein hyvin tuossa jumalanpalveluksessa. Sisällöllisesti yhden jumalanpalveluksen perusteella ei voi vielä paljon arvioida opetusta. Korostus oli Jumalan ylistyksessä, Jumalan voimassa, Jumalan mahdollisuuksissa, ei ihmisen surkeudessa ja syntisyydessä. Jumalanpalvelus ei pitkästyttänyt, kun siihen sisältyi niin paljon osallistumista. Puhujatkin huolehtivat, että seurakunta on mukana ”Halleluja” tuli vähän väliä painokkaasti ja seurakunta vastasi ”Aamen”.

Nyt alkaa uusi jakso olemisessamme. Muutamme takaisin mbongille. Suvin koulu alkaa huomenna. Pääsemme taas pyöräilemään työmatkoja. Olen myös kaivannut kävelyjä Kavangojoen rannassa. Nyt varmaan tulvavedet ovat laskeneet kovasti. Blogin postitukseen voi tulla katkoja, koska sähköpostiyhteys on vain päätalossa.

lauantai 23.5.09

Blogin lukijoista nimimerrki Honxut valisti minua, että Namibiassa on 28 käytössä olevaa kieltä. Ymmärrämme siis, että on mahdotonta löytää yhteistä kieltä koko kansalle. Kiitos tiedosta.

Kaikki ovat jälleen terveiden kirjoissa. Nyt selvittiin ilman lääkkeitä. Mitä nyt Julia sai lääkejuomaa (pillimehua). Janne oli eilen Rundulla ja nyt kaapit pursuvat taas ruokapurkkeja ja pusseja. Tämän viikon aikana olen toimittanut kokin virkaa. Makkarakeittoa, risottoa, makaronilla höystettyä purkkikanakeittoa yms. Nyt saatiin taas perunoita ja tänään tarjoillaan perunamuusia. Kastiketta voi taikoa sipulista, valkosipulista ja joistain purkeista. Täällä on mukava tuttavuus purkissa oleva valkosipulisilppu. Liekö suolaliemi ja vähän öljyä. Sitä on mukava työntää ruokalusikallinen ruokaan kuin ruokaan.

Perunankuoret säästin tate-Tomaksen possuille. Täällä tuntuu sääliltä heittää omenan/perunakuoria ja nahistuneita salaatinlehtiä roskakuoppaan, kun 200 metrin päässä possut söisivät ne herkkupaloina. Samalla saamme yhden ohjelmanumeron päivään. Verkkainen kävely tate-Tomaksen talolle, perunakuoret Joonaksen auton lavalla.

Tänään herkuttelemme karjalan piirkakoilla. Yes, luit oikein. Ha ihan oikeilla karjalanpiirakoilla, ei millään kaupan liukuhihna riisipiirakoilla. Suvi oli paistanut jouluksi karjalanpiirakoita ja pannut pakastimeen toistakymmentä kappaletta raakana. Nyt on korkea aika nauttia niistä ja saada pakastimeen taas yhden jätskilaatikollisen verran tilaa.

Lapset ovat olleet superaamunvirkkuja parina aamuna. Eilenkin Joonas heräsi puoli viisi. Ajattelimme nousta sängystä viiden aikaan, jolloin alkaisi työpäivä. Joonas lausuili ajatuksensa suureen ääneen ja niinpäs sitten Juliakin heräsi ja viiden maissa oli koko talo hereillä. Tänään Joonas heräsi neljältä, mutta nukahti vielä puoleksitoista tunniksi Jannen kanssa olohuoneen puolelle.

Me heräämme joka aamu neljän maissa, joten aamuheräämiset eivät ole mikään ongelma. Vaari houkuttelee lapset aamukävelylle ennen aamupuuroa, joka syödään seitsemän maissa. Tänäänkin he kävivät ruokkimassa koulun pihalla käyskenteleviä kanoja. Heillä oli kauraryyniä ja leipää mukana. Joonaksen leipäpalasta ei ollut enää kanoille annettavaksi, kauraryyneistä kyllä. Kun tulen aamulenkiltä, kävelyporukka on usein koulun pihalla minua vastassa. ”Mee vaan mummi suihkuun, me syötetään kanoja ja sitten tullaan puurolle”, toimitti Julia tänä aamuna.

Lapset saivat eilen keinulaudan. Vaari oli tehnyt sen Jannen kanssa. Samoin laitettiin tasapainokävelyä varten maassa oleva puunrunko tuettuun asentoon ja lapset yllättivät itsensä ja meidät kävelemällä koko mutkikkaan puunrungon ilman tukea. Aikaisemmin he pyysivät aikuisen kättä tuekseen.

Kuvasta voi myös katsella pihapiirin ilmettä. Se on kokonaan hienon hiekan peitossa. Ruohikosta ei ole tietoakaan. Vuosi sitten D:n perheen tullessa, pihalla kasvoi heinikko, mutta kärrmeiden näkyvyyden takia piha pidetään puhtaana. Näin on myöskin naapuritaloissa. Kun Kalley haravoi pihan pudonneista lehdistä perjantaisin, se on tosi mukavan näköinen. Niin sitä silmä vaan tottuu näkemään kauneutta sellaisessa, missä sitä ei voinut kuvitella näkevänsä.

Sisällä lasten mielikuvitusleikit ovat vyöryneet valtoimenaan. Laiva on lastattu ystävillä eli pehmoleluilla. Ruuan kattaminen ja keittäminen näyttää olevan kestoleikki sisällä ja ulkona. Eilen neuloin Julian nukelle lapaset ja muumille kaulahuivin kun talvi on tulossa. Nyt loppui minun lankani.

Rebekka (14v) katseli kiinnostuneena neulomistani. Hän sanoi neuloneensa kahdella puikolla koulussa. Lupasin antaa sukkapuikkoni hänelle, kun lähden pois, kun hän halusi oppia enemmän neulomaan.

Eilen oli vähän kolonialistinen olo, kun Rosa ja Rebekka olivat siivous- ja pyykkihommissa koko päivän ja Kalley siivosi pihaa. Me vanhukset olimme lasten kanssa. Blessing tuli leikkimään. Nyt oli hoitajakin tullut mukaan ja hän vietti pari tuntia rupatellen Rosan kanssa, kun Rosa pesi pyykkiä. Blessingistä hän piti lomaa. Julia johti leikkejä ja käytti kaikki osaamansa englanninkielen sanat.

Tänään Janne oli Rupadassa hiippakunnan rukousryhmien konferenssissa (kokoontumisessa). Siellä oli nelisenkymmentä osanottajaa yhteensä viidestä seurakunnasta. ELCINillä (Evangelishlutheran church of Namibia) on oma rukoustyön presidentti, joka yhdyshenkilönä seurakuntien rukousryhmille ja rukoustyölle. Janne johti siellä kuuntelevan rukouksen session. Se oli uutta täällä ja se otettiin innostuneena ja rohkaistuneena vastaan. Oli kuulemma rohkaisevaa nähdä miten Pyhä Henki puhuu ja näyttää kuvia tavallisten uskovien kautta avuksi ja siunaukseksi toinen toisilleen rukousryhmissä.

Olimme Jannen kanssa puhuneet useaan otteeseen rukouksen ydinmerkityksestä kaikessa seurakuntatyössä. Jokainen työntekijä tarvitsee rukousryhmän, joka kantaa hänen työtänsä ja joka toimii samalla peilinä työn suuntaviivoja kyseltäessä. Jokainen tänä päivänä kasvava seurakunta on rukoileva seurakunta. ”Teillä ei ole sen tähden että te ette ano” Jostain syystä Jumala on sitonut siunauksensa rukoukseen.

Ilahduttavaa, että ELCINin kirkossa rukous mielletään kirkon perustyöksi. Jokaisessa seurakunnassa on rukousryhmiä. Elokuulla on uusi rukouskonferenssi täällä Nkurengurussa. Antakoon Jumala rukousherätyksen noitten rukouspiirien kautta ja antakoon rukousvastauksia ja näyttäköön voimansa tavallisten ihmisten rukousten kautta. Niin Jumalan valtakunta saa olla näkyvällä tavalla keskellämme.

Helatorstai 21.05.09

Kun aamulla kahdeksan maissa kuuluivat kirkonkellot, Julia sanoi: ”Isi, kirkon kellot soivat, lähdetään kirkkoon”. Ja sitten aamu jatkui kirkkoon valmistautumisella. ”Lähletään kiikkoon”, toisti Joonas. ”Mä panen kirkko mekon ja kirkkokengät. Joonaskin panee kirkkovaatteet”, Julia selitti. Ja kirkkoon laitetaan hiukset kiinni. Siinäpä hyvä syy kammata hiukset, joita ei ole koko viikon aikana kammattu: ”Ei niitä tarvitse kammata. Mä en tykkää kun kammataan.”

Julian tarvitsee vain kuulla sana kirkko, kun hän on jo sinne lähdössä. Joonas pääsee harvemmin mukaan kun hänen kestävyytensä ulottuu vain ensimmäisiin kymmeniin minuutteihin jumalanpalveluksen alusta. Tänään kiinnostusta kesti 20 min. Täällä ei lapsilla juuri muita lähtemisen paikkoja ole kuin kirkko, siksi uudet kengät saavat nimen kirkkokengät ja mekoista parhaimmat ovat kirkkomekkoja.
Usein ennen jumalanpalvelusta voi nähdä ihmisiä, etenkin poikia ja miehiä lukemassa Rttua ilmeisesti päivän tkestiä Naiset juttelevat keskenään. Kirkko on painattanut vihkosen, jossa on pyhien tekstit ja smaoin tekstit jokapäiväistä henkilökohtaista lukemista varten.

Kaupunginjohtaja Hausiku tuli samassa autossa. Hän asuu koulun portin läheisyydessä ja kysyy silloin tällöin kirkkokyytiä. Tänään ei kirkko ollut täynnä, olihan kyseessä ns. arkipyhä. Nyt saimme nauttia paljosta musiikista. Kuoro aloitti jumalanpalveluksen menemällä laulaen eteen. Mietin kuorolaulun aikana, millainenhan on taivaallinen laulu, kun pienen Nkurengurun kirkkokuoro jo laulaa näin voimallisesti ja puhtaasti.

Ilmestyskirjassa taivaallista ylistystä kuvataan sanoilla ”suurten vetten pauhu”. Jos yhdistän mielikuvissani Victorinaputousten pauhinan ja namibialaisten moniäänisen laulun, saan aavistuksen, millaista taivaallinen laulu on. Koska kuoro oli paikalla, yhteislaulutkin sujuivat reippaasti ja äänissä.

Uuden mausteen toi jumalanpalvelukseen neljän nuoren tytön ryhmä, jotka lauloivat muutaman aitoafrikkalaisen laulun. Yhdessä oli myös koreografia. Tytöt olivat jättäneet ennen jumalanpalvelusta Karugevalle lapun, jossa ilmoittivat lauluhalustaan. Esittelyssä kävi ilmi, että he ovat pohjoisesta, toisen rovastikunnan alueelta ja olivat tulleet kalafarmille töihin. Heidän kielensä oli joku muu kuin kuangali. Kun saarnan piti paikallinen evankelista, Karugeva tulkitsi saarnan tyttöjen kielelle. Great!

Kukahan tietäisi tarkan luvun, kuinka montaa kieltä Namibiassa puhutaan. Se olisi monia kymmeniä. Jonkun seurakunnan alueella saattaa olla puolenkymmentä kieliryhmää, jotka eivät ymmärrä toisiaan. Aikanaan oli mahdoton poliittinen yhtälö, saada maan itsenäistymisen aikaan valtiolle yksi yhteinen kieli. Siksi englanti maan virallisena kielenä on ymmärrettävä asia. Vasta tulevat sukupolvet puhuvat virallista kieltä. Nyt eletään välivaihetta.

Jumalanpalveluksessa elävät rinnan Euroopasta tulleet virret ja afrikkalainen musiikki. Afrikkalaista musiikkia on ELCINin jumalanpalveluksissa vähemmän. Olen kysellyt, miksei enempää afrikkalaista musiikkia, miksi tuotiin koraalit tänne ja tähänkin kirkkoon urkuharmoni (jota ei soiteta joka pyhä), eivätkö paikalliset vierasta mollisävyisiä virsiä. Ei kuulemma. Päinvastoin kristityksi tulleet halusivat jättää pakanuuteen viittaavan musiikkinsa ja he pitivät lähetystyöntekijöiden käyttämää musiikkia kauniina ja oppivat sitä mielellään. Virsikirja on täällä suuressa arvossa. Sitä käydään Janneltakin ostamassa.

Mikäs minä vieraana olen arvioimaan ja arvostelemaan, mikä sopii ja mikä ei. Jäin vain miettimään Atlantan King`s Kids konferenssissa näkemiäni afrikkalaisia tansseja. Niihin oli otettu afrikkalainen rytmi, melodia ja laulutapa. Sanat olivat uudet. Muistan kuinka ryhmää esitellessä todettiin, että musiikki, jolla ennen palvottiin paholaista toimii nyt Jumalan ylistykseksi. Samat tehokkaat työvälineet saavat uuden käyttötarkoituksen. Minusta on kuulostanut siltä, että nuorempien ihmisten musiikki on yhdistänyt kansanmusiikin ja hengellisyyden.

Koska en ymmärrä saarnasta, syvennyn raamatun kohtiin, joita luetaan saarnassa. Kirkkoherra oli huomaavainen kun hän sanoi ne aina myös englanniksi. Saarnassa käytiin läpi eri evankeliumien kuvaukset Jeesuksen taivaaseen astumisesta. Lienee Jeesuksen taivaaseen astuminen ollut tietyllä tavalla yllätys. Olihan hän vastikään noussut yliluonnollisella tavalla kuolleista. Perustaisiko hän nyt Messiaana valtakuntansa? Noina päivinä Jeesus ”avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoituksia”. Hän muistutti, että kaikille kansoille oli saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. ja varustukseksi luvattiin Pyhä Henki.

Viimeisessä hetkessä Jeesus kohotti kätensä ja siunasi opetuslapset ja erkani heistä. Opetuslapset kumartuivat maahan asti ja osoittivat kunnioitusta. Siinä mallia meillekin siunaamisesta ja palvomisesta. Ja mitä opetuslapsissa tapahtui. ”sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin”. Riemu syntyi siunauksesta ja luottamuksesta, vaikka varmaan he inhimillisesti olisivat pitäneet Jeesukseen luonaan.

Mitä sitten alkoi tapahtua? Opetuslapset olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa Lk 24:53, he pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä Apt 1:14. Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä Mk 16:20. Sitten alkavat apostolien teot tai Pyhän Hengen toiminta apostolien kautta. Niitä olen lukenut viime aikoina ja palautellut mieleeni, millaista oli ensimmäisten ihmisten kristittyjen elämä ja palvelutehtävä.
::::::::::::::::::::::
Talo on muuttunut sairashuoneeksi. Julia oksenteli eilen illalla. Tällä hetkellä hän alkaa olla jo kunnossa. Ruoka ainakin jo maistui. Nyt vaari makoilee ja potee päänsärkyä. Ruoka ei maistu. Jannekin valittaa vatsan väänteitä. Joonas ja minä olemme terveiden kirjoissa. Mitenhän käy huomisen Rundun matkan. Alkuperäinen suunnitelma oli, Janne ja Arto menevät sinne ja minä olen lasten kanssa kotona. Huomenna tulee myös Rosa ja Rebekka ja iltapäivällä Kalley puutarhaan.

20.05.09

Täällä on saanut olla kasvokkain muutaman ison kysymyksen kanssa. Mikä elämässä on tärkeää? olenko täyttänyt elämäni tärkeillä vai toisarvoisilla asioilla? Miten voin löytää tärkeän elämäni viimeiselle kolmannekselle?

Vain vähän on ihmiselämässä tarpeen. Onneksi en ole koskaan kerännyt mitään. Onneksi matkusteleminen ei ole koskaan ollut must. Onneksi soppaileminen ei kuulu mielipuuhiini. Tärkeää on vain puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää. Tänä keväänä jouduin luopumaan siitä. Käytän verbia luopumaan, koska se on mieluista puuhaa ja ehkä ainoa asia mikä tämän Afrikan matkan ajankohdassa harmittaa on se, että kylvämisen ja muokkaamisen aika menee ohi. Voin vain kuvitella, millaisen elämänriemun rikkaruohot ovat kokeneet. Löydänkö valkosipuleita tai yrttejä kasvamaan innostuneiden rikkakasvien seasta.

Sekään ei ole olennaisen tärkeää.

Tunnen olevani yhdellä elämän rajanylitysalueella. Takana on äiti- ja perhe-elämä. Kun nuorin lapsi on menossa naimisiin, on uskottava, että äidin tehtävä on ohi ja jokaisella lapsella on oma elämänsä, joka ei kuulu minulle. He elävät rikasta, omannäköistä elämää ja selviävät kyllä. Kuulumisia kuuluu, jos kuuluu, mutta ne eivät voi olla minun elämäni sisältö. Tätä puhun itselleni, kun odotan viestiä tai kuulumisia jostain suunnalta.

Jumalan unelmissa on suunnitelma elämäni uuteen jaksoon. Joitain suuntaviivoja näen kyllä. Odotan uteliaana tienviittoja.

Ikääntymistä en tunnista pelkääväni. ”Tallella ikä eletty”, tapasi mummo sanoa. Jokainen päivä vie lähemmäksi Kotia. Elämän päättymisen todellisuus on muistuttanut viime aikoina itsestään. Tänäänkin luin Pohjalaisesta itseni ikäisen tutun kuolinilmoituksen. Elämänhalua ja uteliaisuutta on vielä paljon jäljellä. Kuitenkin Jumala tietää päivieni määrän.
………………..
Posti tulee tänne kerran viikossa. Silloin istutaan nenä kiinni lehdissä. Viikonlopun Pohjalaiset ( 2 viikkoa vanhat), Sana, Uusi Tie, Lähetyssanomat, ABC + ja Kotimaa luetaan läpikotaisin. Vanhat uutiset eivät synnytä päivittelyä eikä miettimistä, mitenhän tuossakin käy. Sitä vain ajattelee, että tuo ja tuokin asia on jo jotenkin ratkennut.

Illan pimetessä teimme nuotion pihalle grillipaikalle. Saimme kipinän viime viikon camping-illoista. Oli tosi viehättävää istua pimeässä illassa tulen ääressä. Täälläkin se sopi, sillä pimeä tulee kuudelta ja lapset alkavat suunnata iltatoimiin seitsemän maissa. Ihmettelimme yhdessä tähtien kirkkautta ja yön pimeyttä. Otsalamput olivat hyvä seikkailun virittäjä.

Julia-kulta sai illansuussa oksennustaudin. Onneksi hän ei itse hätääntynyt eikä tate Janne senkään vertaa. Yö ja huominen näyttää, jatkuuko ja leviääkö tauti.

Minä itse olen nyt kunnossa. Tänä aamuna aloin lenkit viikon tauon jälkeen. Jaksoin kyllä hyvin juosta, mutta kun jatkoin perinteisellä aamuvoimistelulla, siinä huomasin kunnon heikentyneen. Kun tavallisesti teen kutakin liikettä 10 kertaa, alkoi kahdeksas jo tuntua ylivoimaiselta. Jossain vaiheessa oli istahdettava, etten olisi pyörtynyt. Antibiootit näyttävät nakertaneen voimia.

tiistai 19.5.2009

Joonaksen päivä alkaa viiden ja puolen kuuden välillä. Silloin hän marssii virkeänä kuin peipponen ja kertoo ”Mä heräsin”. Vaarin työpäivä alkaa. Puuro hellalle ja leikin alkua Joonaksen kanssa. Usein ennen auringonnousua eli ennen kuutta he ovat jo ulkona kukkoa ja kanoja katselemassa koulun pihalla. Aamukävelyn jälkeen on puuron vuoro. silloin Juliakin on jo herännyt.

”Ota Joonas puuroa välillä lusikalla”, muistutamme. ”Käsillä on helpompaa” Joonas vastaa ja jatkaa sormin syömistä. Kun kova nälkä vaivaa, syödään kaksin käsin. Maassa maan tavalla. Varmaan Joonas ja monet muut ajattelevat Joonaksen tavalla, miksi tehdä ruokailusta vaikeampaa kuin se luonnollisesti on. Sormet ovat kätevät apuneuvo lautasen tyhjennyksessä.

Julian kanssa leivoimme sämpylöitä aamupäivällä. Parasta ennen maidot ja jougurtit, puuron tähteet, eilinen mahangun jäännös, porkkanaraaste, kauraryyniä ja vehnäjauhoa – siitä syntyy hyvät sämpylät kuivahiivan kanssa. Kaasu-uuni vain tykkäsi paistaa hyvin pohjasta ja sisältä, mutta jättää pinnan taikinan väriseksi. Hyvältä ne kuitenkin maistuivat ja tekivät varsin hyvin kauppansa.

Päivällä suunatsimme kävelyn tuntemattomaan metsään, josta löytyi hylätty farmi. Tien varresta olisi löytynyt kyltti ELCIN Development Center. Se oli joskus ollut kehitysyhteistyörahoilla tehty mallitila, jolla kehitettiin ja opetettiin viljelytapoja ja kokeiltiin maataloutta helpottavia työkaluja. Projekti palveli aikansa, mutta kun sen piti siirtyä omavaraiseksi, mutkia tuli matkaan Hompan (heimopäällikön) taholta. Hän nimittäin omisti maat ja oli antanut ne projektin käyttöön.

Täällä on tullut mietityksi, mikä kehitysapu on todellista apua, joka kantaa hedelmää vielä projektin loputtuakin. Se tavallinen tarina on, että kaksi vuotta projektin jälkeen ollaan lähes samassa tilanteessa kuin ennen projektia. Kyllä tarvitaan tosi paljon viisautta ja kaukonäköisyyttä, kulttuurin tuntemusta ja herkkyyttä ymmärtää paikallista ajattelua ja ihmisiä, ennen kuin projektilla on menestyksen mahdollisuuksia niin että uusi juurtuu elämäntavaksi.

Samaa ajattelin matkallamme, kun alkumatkasta ennen Rundua käväisimme kahdella entisellä lähetysasemalla. Nykyään siellä ei ole enää suomalaisia. Paikallinen seurakunta toimii rakennetuissa tiloissa. Osa rakennuksista oli päässyt huonoon kuntoon. Rupadassa oli Kavango-joen rantaan rakennettu supisuomalaine sauna ja viereen uima-allas. Siellä ne nyt olivat entisiä sellaisia. No, toki saunan rappeutumisen ymmärtää. Kuka paikallinen nyt Afrikan kuumuudessa ymmärtäisi saunan päälle. Uima-allas toki voisi ilahduttaa sellaisia, jotka eivät uskalla bilhartsian pelossa uskalla uida paikallisessa joessa. Sama kohtalo on saunalla ja uima-altaalla Nkurengurun sairaalan vieressä ihan Tohtorilan aidan takana. Ne ovat aikanaan ilahduttaneet suomalaisia ja uima-allas etenkin lapsia.

Mupinin asemalla oli suomalaisen rakennustyylin maamerkkinä kirkko, jossa on torni. Se on poikkeuksellista täällä. Tuossakin kirkossa käydessä mietin, millainen olisi kirkkorakennus, joka olisi paikallisen seurakunnan näköinen niin että ulkomaisen rahoituksen loppuessa paikka ei rapistuisi vaan pysyisi huolehdittuna, koska se olisi kotoinen ja oman tuntuinen. Lähetysasemien rakennukset on tehty lähettejä varten. Niissä on otettu huomioon ainakin minimitarpeet ja siihenastiset tottumukset. Kun rakennukset siirtyvät paikalliselle kirkolle, niitten kunnossa tapahtuu romahdus. Alueilla, missä on olemassa sopivia rakennuksia vuokrattavaksi tai ostettavaksi, ei tarvitse ryhtyä rakennuspuuhiin. Savimaja-asumukset ovat olleet länsimaisten lähettien asumuksena vain tilapäisesti.

18.5.09

Luin uusimmasta Lähetyssanomasta, että edelleen tänä päivänä Afrikassa tapetaan albinoja. Tansanian luterilaisen kirkon nuoret ovat järjestäneet mielenosoitusmarsseja albinojen puolesta. Noitatohtorit käyttävät albinojen ruumiinosia lääkintämenoissaan. Niissä on heidän uskomuksensa mukaan erityisen suuri parantava voima. Siksi albinoilta saatetaan viedä joku ruumiinosa.

Lehdessä kerrottiin kahdesta albinosisaruksesta, jotka olivat kodissaan iltapäiväteellä kun oveen koputettiin. He ajattelivat tulijan olevan heidän veljensä, mutta sisään työntyi vieraita miehiä, jotka leikkasivat naisilta kädet ja häipyivät. Toinen kertomus oli miehestä, joka nai albinonaisen. Häitten jälkeisenä päivänä nainen oli kadonnut. Mies oli myynyt naisen noitatohtorille. Albinokaupassa liikkuu isot rahat.

Tansaniassa on 150 000 albinoa. Maaseudulla heidän olemassaolonsa on uhattuna tänäkin päivänä. Kristinuskon sanoma tekee tyhjäksi noitatohtorien uskomukset ja antaa jokaiselle ihmiselle arvon. Siksi kristityt nuoret haluavat rohkeasti nousta albinojen rinnalle taistelemaan heidän ihmisoikeuksiensa puolesta

Tänään lastenohjelmissa ei ole keitetty keittoja vaan tanssittu. Julia puki jo aamupäivällä ihanaisen keijukaispuvun ja siitä tanssi alkoi. Hän tarvitsi luonnollisesti yleisöä. Välillä meidän tehtävämme oli heilutella Annikan tekemiä keppinukkeja. Julian tanssissa on selviä vaikutteita Joutsenlammesta, vaikka sitä hän on katsellut vain pari kertaa. Se tuli pari viikkoa sitten fammun lahjana. Toinen virikelähde on Ilon Päivien DVD. Keijukaispuku inspiroi ilmiselvästi tanssimaan. Illalla pimeän tullen ikkunasta voi ihailla hameen helmojen pyörähdystä kuin peilistä.

Joonaksen hommat olivat tänään miesten hommissa mukana olemista. Miehet suunnittelevat lapsien leikkipaikkojen monipuolistamista; kiikkulautaa ja tasapainoilulankkua yms.

”Isi minä olen oppinut yhden jutun”, kertoi Julia aamulla. ”No minkä?”: ”Ettei saa tapella. Joonas ei vielä ole oppinut sitä”. Elämä on elämäntaitojen opettelua, lapsikullat. paljon he ovat kyllä oppineet. Joissain asioissa ilmeisesti riittävän monta toistoa on ehtinyt tapahtua, kun asiat ovat aikamoisen automaattisia: kengät pois sisällä, kengät jalassa ulkona, portista ei mennä ulos, vaikka portti olisi auki, (”muuten äiti on tosi, tosi, tosi vihainen”, tiesi Joonas kertoa),käsien pesulle ennen ruokaa ”Onko mulla puhtaat?” ja sitten käsidesiä, hampaitten pesu illalla, ettei Sini-täti ole suruinen/vihainen ”Tarkista mun hampaat, onko hyvät” ja sitten vielä pestään ainakin takahampaita. ”Mulle turvavyö kiinni”, muistetaan ellei kukaan ole ehtinyt sitä ennen kiinnittää niitä. Tyhmyyksien tekemisen jälkeen mennään miettimään ja kerrotaan mitä tyhmyyksiä on tehty ja pyydetään anteeksi, illalla ja päiväunille mentäessä sanotaan hyvää yötä mummille ja vaarille ja kiitoskin tulee tosi usein. Ellei tule, kysytään: ”Mitä sanotaan”. Jos pöydässä lapset siirtyvät mä haluun/huuto/imparetiivi-linjalle, heitä muistutetaan ”Miten pyydetään nätisti?” . ”Saisinko minä…” tulee kuin pyssyn suusta. Sitkeä samojen asioiden toisto tuo tulosta. Onhan se jo oppimispsykologinen tosiasiakin. Avaimena on vanhempien sitkeys ja johdonmukaisuus.

”Mikä voi rikittää auton?”, kyseli Julia. Siitä saimme pitkän pohdinnan. ”Jos auto menee rikki niin se pitää viedä Mister Matasille, se kyllä osaa korjata autoja”, Julia tiesi.

”Mä pidän hyvää huolta…” lupailee Joonas vähän väliä. Tänäänkin hän kantoi autoon mangoja (villiappelsiini, joka on kova kuin pieni pyöreä kesäkurpitsa) ja touhusi autoon noustessaan ”Mä pidän hyvää huolta mangoista, ettei niille tapahdu mitään”

Suvi on tämän viikon Windhukissa ja me asumme edelleen täällä D:n perheen talossa. Kuistilla on miellyttävä nukkua, kun yöt ovat viileitä (12 C). Kun iltapäivällä kävelimme keskustaan, kyseli yksi nainen, kummassa oikein asumme, koulun alueella vai kylällä. Kummasti hänkin oli seurannut meidän liikkeitämme. Ehkä hän oli joku koulun liittyvä ihminen kun hän tiesi D:n perheenjäsenistä.
Aamulla kun olimme koko porukka keskustassa Mrs. Fasu kyseli, missä olemme olleet kun meitä ei ole näkynyt.

Tutustuimme taas uuteen baariin. Se oli pieni suorakaiteen muotoinen tiilitalo. Sen takana oli musta possu jalastansa liekassa. Ilmeisesti se siinä varttui etupihalla olevaa grilliä varten. Baarissa on myös grillitarjoilu. Pihalla on tynnyrin puolikas sitä virkaa varten ja pöydällä joku astia tarjoilua varten. Tämä olikin ensimmäinen baari, jossa saimme nauttia virvokkeemme ulkona. siinä oli kaksi sinistä pöytää ja tuolit!

Takaisintulomatkalla kävelimme Apostolisen kirkon kautta. Nyt minäkin tutustuin tuohon aamuiseen kellonsoittajaan (ei enää soi aamuyöstä) ja klo 4.00 ja 16.00 rukoushetki kirkkoon. Se on suorakaiteenmuotoinen savimaja savimajojen keskellä. Pihapiirissä tuli yksi nainen vastaan. Hän kätteli pitkän kaavan mukaan ja piti pitkään kädestä ja lopuksi toisteli ”Aamen, aamen, amen”. Koin hänen rukoilevan puolestamme ja siunaavan. Emme voineet kommunikoida kun yhteinen kielemme loppuu tervehdyksiin. Pihalla oli kolme naista mahangua hakkaamassa. heillä oli tähkät kaukalossa eli ilmeisesti he aloittivat siitä vaiheesta jauhoiksi saattamisen. He myös tervehtivät meitä ystävällisesti kädestä pitäen. Siunatkoon Jumala heitä, heidän perheitään ja tuota seurakuntaa ja sen työtä. Kuulkoon heidän rukoushetkiensä rukoukset ja vastatkoon niihin.

Rundun kupeessa oli iso Apostolinen kirkko eli täällä oleva on istutettu ”kappeliseurakunta.” Täällä kutsutaan ”mushroom church”, nimellä uusia syntyviä seurakuntia. Johonkin tarpeeseen ne syntyvät ja työkenttää riittää kyllä vieläkin useammalle seurakunnalle.

sunnuntai 17.5.2009

Eilen palasimme varsinaiselta turistiretkeltä. Jos tähän asti olemme onnistuneet välttämään turistin leimaa niin tällä matkalla siihen oli suostuttava. Suuntamme oli Botswana ja Choben luonnonpuisto ja sen jälkeen Zimbakwen puolelle Victorian putouksille ja takaisin. Aikaa käytimme keskiviikosta lauantai-iltaan.

Meillä oli hauska matka: Janne oli pakettimatkan johtaja, Annika ja Markku oli palkattu keittiöstaffiksi ja me vanhukset olimme asiakkaita. Arto oli telttavastaava ja minä osallistuin välillä erilaisiin toimintaterapia aktiviteetteihin. Yövyimme leirintäalueilla. Ne olivat lodgien (hotellien) yhteydessä. Hulppeita tapauksia olivat nuo lodget. Ja asiakkaat vain valkoisia, kuten myös leirintä-alueilla. Mustat eivät kuulemma voi käsittää, mitä ideaa on viettää leirielämää. Luonnollisesti myös raha asettaa rajat matkailulle.

Yhtenä iltana kävimme buffet illallisella Chobe SafariLodgessa. Muut matkatoverimme, jotka ovat monenlaisia buffetteja nähneet, sanoivat, että eivät ole missään nähneet moista valinnan runsautta ja monella tavalla maukasta ruokaa. Hinta oli noin 17 €. Minä harmi kyllä olin juuri ruokailun aikana vatsataudissa, joten saatoin syödä vain tosi vähän. Onni onnettomuudessa, että olimme vessan lähellä. Jannelta sain turistiripuliin antibiootit, joten helpotusta alkoi jo illan päättyessä ja ilokseni sain nukkua yön rauhassa teltassa.

Edellisen vatsataudin jälkeen en ole oikein kuntoon palannut. Kai pöpö jäi elämään vatsaani. Koko ajan on lievästi etova olo eikä ruoka oikein maistu. Muita vaivoja ei ole ollut, joten hyvin olen pöpön kanssa pärjännyt. Katsotaan nyt säikähtääkö se antibiootista.

Ensimmäinen yö oltiin Namibian puolella Katima Mulilossa leirinta-alueella. Saimme teltan muutaman metrin päähän Zambes-virrasta. Aamulla jatkoimme Botswanan puolelle. Rajamuodollisuuksiin kuuluu kenkien ja autonpyörien desinfiointi. Sama desinfiointi oli myös Namibian puolella esim. Kavangon ja Kaprivin maakunnan rajalla.

Apinan leipäpuu oli uusi tuttavuus. Kuinka puu voikin kasvaa niin paksuksi. Botswanan rajalla oli puu, jonka sisällä oli kuin luola. Kuinkahan vanhoja nuo puut mahtavat olla?

Ensimmäinen elefantti oli tietysti elämys. Ajoimme päätietä ja yhtäkkiä pusikosta pisti päänsä iso elefantti. Samalla huomasimme kaksi elefanttia juomassa lähistöllä. Choben kansallispuistossa sitten näimme elefantteja lukemattoman määrän. Niitä oli edessä ja takana. Isoja ja pieniä. Elefanttiäiti kulkee poikasensa kanssa 13 vuotta, sitten lapsi saa selvitä itsekseen. Siinä ajassa on opetettu elämän taidot

Choben kansallispuisto on enemmän luonnontilassa kuin Etosha. Eläimet ovat oikeasti luonnossa eikä aluetta ole aidattu. Tie kulki leveän Chobe-virran läheisyydessä. Pahkasiat, puhveli, impalat, kudut, kirahvit, apinat, elefantit ja lukuisat linnut vilisivät eikä niitä tarvinnut etsimällä etsiä. Kieltämättä parin metrin päässä oleva iso elefantti saa toivomaan, ettei se liikahtaisi ainakaan auton suuntaan.

Chobe Safari Lodgen leirintäalueella oli vakavat varoitukset krokotiilistä, elefantista ja virtahevosta. Rannan läheisyyteen ei saanut mennä pimeällä. Se on silloin krokotiilien ja virtahepojen valtakuntaa. Ja toden totta; yöaikaan kuului virtahepojen mylvintää eikä niitten ääntelyt olleet kovin kaukana. Muutenkin leirintä onnistui luovaa mielikuvitusta käyttäen. Monilla leiriytyneillä porukoilla oli nuotio. Mekin olimme ostaneet puita ja saimme illoin ja aamuin pitää nuotiota.

Suomalainen leiriytyjä ei ole koskaan tottunut ottamaan huomioon pimeyttä. Meillähän parhaimmillaankin on vain hämärää kesäiseen aikaan. Afrikan illat ja yöt ovat PIMEITÄ. Joillain leiripaikoilla on sähkölamppu pylväässä, mutta meidän onnemme ei ollut saada sellaista. Olimme otsalamppujen ja nuotion valon varassa. Ja yön tähdet näkyvät suurina ja kirkkaina.

Perjantaina oli ohjelmassa retki Zimbakwen puolelle Victorian putouksille. Nyt siis olimme oikealla safarilla. Otimme matkan Chobe Safari Lodgesta, jotta meidän ei tarvinnut viedä autoa Zimbakwen puolelle. Maa on tällä hetkellä poliittisessa sekasorron tilassa. Esim. suomen ulkoministeriö on suositellut, että suomalaiset eivät matkusta maahan. Maan raha on menettänyt arvonsa. Siellä käytetään naapurimaitten valuuttaa ja Amerikan dollaria. Vähänpä paikalla näytti olevankin turisteja, vaikka Victorian putousten ympäristö on varustettu turistien palvelemista varten. Siinä on muutama tosi hulppea hotelli, joitten katseleminen pökerrytti meikäläistäkin. Vain turistit puuttuivat.

Sanat eivät riitä kertomaan Victorian putouksista. Se on maailman levein putous, yli kilometrin leveä. Tällä hetkellä vettä on paljon ja putous virtaa melkein koko leveydeltä. Pudotus on 100 metriä. Mistä vettä riittääkin? Jos Markku kyseli matkalla, kastuuko putouksilla oikeesti, oikeesti, saimme siihen käytännössä vastauksen. Kyllä siellä kastuu. Putouksesta nousee niin paljon vettä ja vesihöytyä, että se tulee sateena alas. Ei siis pärskeenä vaan sateena. Siksi tarvitaan sadeviitta tai sadetakki. Sadepuku olisi liian hiostava. Minulla musta muovisäkki ajoi sitä virkaa. kaikista sadevarustuksista huolimatta matkalla kastuu ja oppaissa kehotetaan ottamaan mukaan kuivat vaatteet. Onneksi meillä oli.

Saimme kokea senkin ihmeen, että afrikkalainen bussi on etuajassa. Bussin takaisin piti lähteä puoli kolme Victoria Hotellin pihalta. Lähestyimme paikkaa kahden aikaan ja pihalta tuli pikkubussi, joka pysähtyi ja kyseli olimmeko Chobe Safari Lodgeen matkalla. Kyllä, kyllä ja hyppäsimme kyytiin. Janne kysyi matkalla kuskilta, miten meidän olisi käynyt, jos olisimme tulleet paikalle klo puoli kolme. Hän sanoi, että sitten olisi lähetetty toinen bussi meitä hakemaan!!!!

Tulimme perille aiottua aikaisemmin. Kiinnostuimme risteilystä eläinpuistoon. Kohtuuhintaan saimme kahden tunnin privaattiristeilyn (70 €) ennen auringonlaskua. Poistullessamme aurinko laski ja punasi virran lempeästi.

Saimme upean oppaan, joka käytti samalla myös venettä. Kun hän huomasi, että mukana oli linnuista kiinnostuneita ihmisiä, hän pysäytteli lintujen lähelle, kertoi niistä ja tiesi nimiä – kuten Janne ja Annikakin. Vedestä käsin näki taas puiston eri näköisenä; elefantit juomassa, virtahevot rannalla ja uimassa, krokotiili saaren kaislikossa, levuaanit rannalla tai puitten kyljessä. Pikku krokotiilit (15 v) köllöttelivät mantereella rannassa. Me matkalaiset huokailimme: ”Täydellistä”, ”Matkan huipennus”. Telttojen pystytyksen jälkeen oli sitten se kaikkien aikojen illallinen.

”Muistakaa jokainen iltarukouksessa, että mun ei tarvitse yöllä rynnistää vessaan”, pyysin teltasta nuotiolla istuvilta. kai he olivat rukoilleet, kun yö oli hyvä. Muutenkin oli hyvä aloittaa päivä Jannen aamuhartaudella, Rtun luvulla ja rukouksella ja päättää päivä iltarukoukseen. Pitkät automatkat aloitimme myös pyytämällä siunausta ja varjelusta matkalle ja samaa myös kotona oleville. Kun Suvi oli ollut lasten kanssa jätski- ja pizzamatkalla Rundulla (135 km) oli Joonas huolehtinut, että nyt pitää rukoilla matkarukous ennen kuin lähdetään.

Viimeisenä päivänä oli pitkä ajo, monta rajan ylitystä ja desinfiointia. Pysähdyimme Namibian puolella Popafallseilla. Ne ovat erään 50 vuotta vanhan lähetyskirjan mukaan Namibian kaunein putous. Pudotus 3 m. Rannalle oli laitettu leirintäalue vehmaalle ruohopohjalle. Maisema ja joki oli kuin vähän levennetty Kyröjoki kevättulvien aikaan. Kaunis paikka leirintään ja kalastukseen. Helmi keskellä erämaata. Kavangojoki oli haarautunut moneen osaan ja saaria yhdisti sillat.

Kotiintulo oli taas riemullinen. Lapsilla riitti iloa ja paljon kerrottavaa. Joonas kertoi että he näkivät paljon isoja, isoja koneita, kaivinkoneita. ”Mahtavaa”. Jokainen Joonasta tunteva voi kuvitella innostuneen äänensävyn hänen selittäessään näkemäänsä. Reissulla oli opetettu Joonakselle kaupassa käyttäytymistä. Kaupassa ei voi juosta, vaan koko ajan pitää kärrystä kiinni. Siitä senkin asian oppiminen alkaa.

Illalla ei tarvinnut unta odotella. Koko porukka sammui kuin saunalyhty aikaisin. Jannekin nukahti itse nukuttaessaan lapsia. Suvillakin oli ollut neljän päivän urakka yksin lasten kanssa.

Nyt on katsottu Afrikkaa turisin silmin. Vielä ennen lähtöä muutumme turisteiksi kun menemme muutamaksi päiväksi Swakopmundiin. Sitä ennen neljä viikkoa arkielämää, välillä yksi Workshop Rundulla.

12.5.09

Eilinen päivä menikin pienessä kuumeessa enkä voinut ajatellakaan mitään ruokaa. Onneksi se oli vain pieni taudin yritys ja tänä aamuna olin jo kohtuullisessa kunnossa, väsynyt vain, mutta kaikki hyvin. Suvi lähti Rundulle. Autoa piti korjauttaa ja ruokaa hakea ”Että meillä on herkkuja, kun te lähdette Victorian putouksille”. Huomenna nimittäin Janne, Annika, Markku, Arto ja minä lähdemme turisteiksi 3-4 päivän retkelle.

Aamulla seurasin taas lasten ohjelmia. Täällä niitä on koko päivän tarjolla. Lapset keittivät taas keittojaan. ”Minä olen opettanut Joonas sulle tämän keiton keittämisen”, Julia sanoi. ”Eikun minä olen opettanut sinulle” ja sitten kumpikin pysyi kannassaan aikansa, mutta sitten Julia teki sovitteluehdotuksen ”Sovitaan, että minä olen opettanut sinulle ja sinä olet opettanut minulle. Sovitaanko niin”, ”Joo”, suostui Joonas, ja sitten he löivät kättä päälle.

Tänään saimme tehdä kanossan matkan Joonaksen kanssa. Blessing nimittäin tuli hoitajansa kanssa tänne ”Blessing sanoi, että hän haluaa tulla Julian kanssa leikkimään”, snaoi hoitaja ja sitten hän vilkutti Blessingille ( 3 v) ja lähti. Joonas ei kestänyt sitä, että Blessing leikki hänen traktorillaan. Hän tuli ja pläjäytti peräkärryllä Blessingiä päähän. Siitä tietysti tuli kova itku ja Blessing lähti parkuen kotiin.

Siinä sitten mietittiin, saako ystävää lyödä ja mitä pitää tehdä kun on tehnyt tyhmyyksiä. Joonas tietää, että anteeksi pitää pyytää. Lähdimme Blessingin luo naapuriin. Matkalla Julia neuvoi: ”Sun pitää sanoa ”Sori”, että Blessing ymmärtää”. Sanoin Blessingin äidille, että tällaisia episodeja sattuu kymmeniä päivässä. Hän sanoi kovasti ymmärtävänsä, että lasten kesken sattuu kaikenlaista.

Saimme tänään myös nukketeatteriesityksen ”Kalevala”. Annika ja Markku pyöräilivät tänne. He olivat piirtäneet hahmot keppinukeille ja kiinnostunut yleisö seurasi herpaantumattomasti esitystä.

Eilen tuli sen verran sadepisaroita, että lapset hakivat riemuissaan sadeasut ja kumikengät. Tänäänkin vielä lähdettiin retkelle samoissa asuissa etsimään lätäköitä (joita ei luonnollisesti ole mailla halmeilla, mutta ainahan niitä voi etsiä).

Eilen tuli myös yksi nuori mies ostamaan raamattua ja taas piti vastata, että vasta kesäkuun alussa toivomme saavamme raamattuja lisää. Janne oli ostanut Windhukin varastosta kaikki nkuangalin kieliset raamatut, mutta ne ovat jo menneet. Voi tätä sanan nälkää – ja hävettää ne monet raamatut, joita suomalaisten uskovienkin kirjahyllyissä on ja miten vähän luettuja ne saattavat olla.

Tänään tuli posti; kolme kahdenviikon takaista Pohjalaista. Miten kaukaiselta tuntuvatkaan maailman uutiset. Varmaan täällä oloaikamme on Vaasassa, Suomessa ja maailmalla tapahtunut yhtä ja toista, mutta hyvin täällä pärjätään, vaikka ei uutisista mitään tiedetäkään. Ajatusmaailmassa tulee tilaa jollekin muulle, kun sinne ei kokoajan tunkeudu uutismassa. Täällä tehdään ympäristöstä havaintoja ja kieltämättä prosessoin monennäköistä kun on aikaa ja tilaa.

Nyt tuleekin blogeiluun katko, kun lähdemme turistimatkallemme. Lukijatkin saavat lomaa. Ehkä lauantaina palataan jo netin ääreen.

Äitienpäivä 10.5.09

Tate Janne alkoi äitienpäiväkakun taikomisen viiden maissa aamulla. Mehän heräämme joka tapauksessa neljän viiden aikaan joko kirkonkellon soittoon, aasien mylvintään tai kukkojen lauluun. Aamiaispöytä oli ruhtinaallinen kortteineen ja lahjoineen. taisi olla Nkurengurun runsain aamiaispöytä. Lapset nukkuivat harvinaista kyllä puoli seitsemään ja sitten miesväki lähti lasten kanssa koulun pihalta hakemaan kukkia. Ei joulutähteä vaan yhtä toista runsaskukkaista pensasta.

Kirkkoon lähdimme Janne, Julia, Annika ja Markku. Nyt olikin pitkä jumalanpalvelus kun oli ehtoollispyhä. Koin vahvasti pyhien yhteyden ehtoollispöydässä. Me kaukaiset kirkkovieraat saimme tulla tämän seurakunnan kanssa kristittyjen yhteiselle aterialle. Ja tuhannet ja tuhannet ihmiset ympäri maailmaa olivat saman ehtoollispöydän ääressä. Tämä on pyhä salaisuus.

Ehtoollisviini jaettiin pienistä lasipikareista, jotka diakoni pesi jokaisen ehtoollispöydän välissä. Joustavasti ehtoollisen vietto kuitenkin kävi, kun jakajana oli vain yksi pappi. Kun ehtoollinen oli jaettu, lapset tulivat siunattavaksi. Ilmeisesti myös rippikoulun käymättömät nuoret myös. Äidit veivät myös vauvansa siunattavaksi. Kirkkoherra ja kaksi pyhäkoulunopettajaa siunasivat kättenpäällepanemisella aina kaksi lasta kerrallaan.

Kyllä kutkuttaisi tietää, mitä saarnassa puhutaan. Saarnaajana oli joku sympaattinen evankelista, joka taas laulatti kesken saarnansa. Jumalanpalveluksen jälkeen oli jälleen opetuspuheita. Kaksi naista ja diakoni puhuivat. Mistä? Enpä tiedä. Kuulin, että meneillään oli jonkun teeman käsittely. Vaikka puhujalla saattaa olla muistiinpanoja mukana, hän puhuu kuitenkin vapaasti ja eloisasti.

Kävelimme Arton kanssa takaisin. Janne ja Julia olivat lähteneet pyhäkoulun jälkeen kotiin. Äitienpäivälounaan söimme Annikan ja Markun mbongilla. He olivat loihtineet saatavilla olevista aineksista herkullisen aterian; riisiä, paistettuja kasviksia, korealaisittain laitettua lihaa ja monenlaisia kastikkeita, avokadotahnaa, oliiveja, paahdettuja pähkinöitä, salaattia ja jälkiruuaksi vielä sirtuunamarenkikakku!

Tulimme kotiin auringonlaskun jälkeen. ”Täällä on niin pimeä, täällä autossa”, sanoi Joonas. ”Ei mitään hätää Joonas, Jumala on meidän kanssa”, Julia lohdutti. ”Jumala on meidän kanssa, ja Jeesus on meidän kanssa”, jatkoi Joonas. Poikahan apinoi kaiken, mitä Julia sanoo ja tekee. ”Ja tähdet näyttää meille tietä täällä pimeässä”, Joonas tiesi. Joonas puhuu kaikki ajatuksensa ääneen, kun kerran puhumaan on oppinut.

Olin ottanut aamulla kuvan Eino Pennasen lapsen Toive Pennasen haudasta.
Jotenkin tuo hauta koskettaa minua monella tavalla. Eino Pennasesta olen jo maininnut. Hänhän on Hiitolasta (äitini kotiseurakunta) kotoisin. Jo lapsuudesta muistan hänen vierailunsa meillä kotona. Hänen kauttaan tuli ensikosketus lähetykseen. Voin vain aavistaa, mitä on haudata syntymäpäivänään kuollut vauva Afrikan multaan. Tuohonkin lapseen liitettiin paljon toiveita ja unelmia. Perheen tytär, Tuovi Pennanen on tehnyt pitkän elämäntyön täällä. Mm virsikirjan kokoamisessa hänellä on suuri osuus. Ja maininnut olen senkin, että Suvin Helvi-kummi on ollut Pennasten työn esirukoilija ja tukija. Liekö hän rukoillut peräjälkeen lähetystyörukoukset ja kummityttönsä puolesta ja taivaan rukouskorissa nuo rukoukset ovat menneet sekaisin ja nyt Suvin perhe on jatkamassa Pennasten työsaralla.

Todella erilainen äitienpäivä. Ihana oli saada äitienpäivätervehdykset. Ne ovat minulle niin kovin tärkeitä. Lapsellisen tärkeitä. Ja erityisen paljon arvostin Janne-vävyn aamuhuomioimista, kakkua ja aamiaispöytää. Viimeksi kuluneina vuosina olen viettänyt äitienpäivää oman äitini luona Toivolan dementiakodissa. Siitä olen oikein hyvilläni, että niin tuli tehtyä. Kuulostelin aina ensin, onko joku lapsista tulossa kotiin, mutta kun ketään ei kuulunut, niin suuntasin matkani itä-Suomeen. Nyt äiti viettää äitienpäivää perillä taivaan-kodissa. Kukan veisin haudalle, jos olisin lähellä. Sinivuokot, jotka tähän aikaan kukkivat itä-Suomessa. Täällä kukkivat akaasiat ja joulutähdet, posliinipuut ja kiinanruusut.

Äitinä oleminen. Elämän suuri lahja minulle. En nuorena edes voinut siitä haaveilla. Äitinä oleminen on ollut lahja ja elämäntehtävä. Siitä olen ollut valtavan onnellinen. Edelleen lapset täyttävät ajatuksiani joka päivä. Tiedän eläväni luopumisen aikaa. Se on minulle yllättävän vaikeaa. Odotan viestiä, tietoja, sähköpostia, kuulumisia. ja toisaalta tiedän, että heidän elämänsä asiat eivät enää kuulu minulle. Rukous heidän puolestaan on aktivoitunut. Jumala tietää, mitä kukin tarvitsee. Siksi minun ei tarvitse muotoilla pyyntöjä. Jätän heidät Jumalan käsiin ja johdatukseen. Tällä saralla äidin tehtävä ei lopu koskaan.

Siunaa hyvä Jumala kaikkia äitejä. Nuoria, uusia äitejä viisaudella ja rakkaudella. Kipeitä äitejä lohdutuksella. Syyllisiä äitejä vapautuksella. Huolestuneita äitejä rohkaisulla. Onnellisia äitejä lisääntyvällä ilolla.